lauantai 10. marraskuuta 2012

uusi blogi!

http://world-of-jenni.blogspot.fi/

Toivottavasti te kaikki muruset siirrytte myös tuonne lukijoiksi. Kiitos kaikesta <3 En voi koskaan hyvittää sitä mitä te olette mulle tän blogin puolella antaneet.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Blogin tulevaisuudesta

Moikka kaikki muruset <3

Mä kirjottelen teille tänään vähän syvällisimmissä ja ehkä pikkusen haikeissakin tunnelmissa. Oon jo muutaman viikon miettiny blogiani, parantumistani ja elämääni. Alussa blogi oli henkireikä, tsemppari ja iso turva. Nyt on alkanut tuntua että koska olen päästänyt anoreksiasta irti myös blogin kirjoittamisesta on muodostunut "taakka". En haluaisi enää niinkään kertoa syömishäiriö kuulumisiani, se palauttaa sairauden mieleen, vaikka tarkoitus on nimenomaan päästä eroon. Voi olla että saan teiltä tästä palautetta- mutta pidän anoreksiaa nykyään hyvin typeränä ja itsekeskeisenä asiana. Se on toki sairaus, en minäkään saanut valita että sairastun. En myöskään vähättele sitä miten vakava asia anoreksia on- olihan se viedä minutkin mukanaan. Mutta parantuminen on sairastuneesta itsestään kiinni. Avaimet on omissa käsissä, niitä on vaan pakko uskaltaa käyttää. On turha istua neljän seinän sisällä, voivotella ahdistusta ja miettiä syödäkkö vai eikö syödä. Se ei ole elämää- se ei johda mihinkään- ja kaiken lisäksi ajattelumalli on todella itsekäs. Emme näe ympärillämme muuta kun ruuan, liikunnan ja kasan numeroita. Onko se muiden huomioonottamista ja ympäristönsä tarkkailua? Onko se elämistä? Onko se unelmian toteuttamista? Onko se onnea? Ei

Haluan kertoakkin teille miten paljon oon kasvanut henkisesti. Oon taas Jenni, enkä anoreksian hallitsema kummajainen, mutta oon ihan uudestisyntynyt Jenni. Ajattelen elämästä eritavalla, näen ympäristön ja muut ihmiset erilailla. Arvoni ovat järjestäytyneet uudelleen ja säälin ihmisiä jotka elävät siinä arvomaailmassa missä minäkin elin. Kaiken taisteluni jälkeen olen hurjasti vahvempi ja itsevarmempi. Jos anoreksia minulle on jotain opettanut niin kaiken ylläolevan.
Olen kyllästynyt vertailuun. Aina löytyy joltain osa-alueelta ihminen, joka tuntuu olevan sinua parempi. Tällaiselle perfektionismiin taipuvaiselle ja itselleen liiankin vaativalle ihmiselle nyky-yhteisössämme eläminen on ollut iso taakka. Sen takia pyrinkin siitä eroon. Sen sijaan että näkisin ainoastaan missä minulla on parannettavaa ja missä en ole vielä se täydellinen, aijonkin miettiä missä olen hyvä. Onko täydellisyyttä muka edes olemassa? Minusta jokainen on täydellinen sellaisena kuin on- niin kliseiseltä kun se kuullostaakin. Mutta on totta.



Tiedän että monet lukijoista ovat saaneet tsemppiä omaan parantumiseensa kirjoitusteni kautta. Sen takia blogin päättäminen tuntuisi hyvin radikaalilta asialta teitäkin kohtaan. Olettehan olleet yksi iso tekijä sille, miksi olen nyt tässä. Kuitenkaan en halua jäädä makaamaan sairauden keskelle blogimaailmankaan kautta.

Olen miettinyt vaihtoehtoja. Lopetanko kokonaan kirjoittelun? Kirjoittelenko vaan toisinaan? Perustanko ihan uuden blogin- joka olisi kaikkea muuta kuin anoreksiaa- tavallaa jättäisin sairauden historiaan ja alkaisin puhua siitä mitä elämäni oikeasti on? Vielä en ole tehnyt päätöksiä, mutta varmasti niistä teille kerron kun teen. Haluan kuitenkin kiittää kaikkia siitä että olette seuranneet matkaani ja tsempanneet ihanasti <3 En olisi voinut kuvitellakkaan että blogistani tulee niinkin suosittu mitä se nyt on. Sekin tekee päätöksien tekemisestä niin hirveän paljon hankalampaa. Otan tietenkin ehdotuksia ja kehotuksia teiltä vastaan.

Haluan vielä loppuun sanoa teille kaikille jotka anoreksian kanssa elätte. Päästäkää irti, ahdistus, tuska ja taistelu tuovat lopulta jotain, mikä on kaiken sen arvosta. Jos joku sen tietää niin asian itse läpikäynyt ja voin luvata että elämän takaisin saaminen on todellakin mahtavaa. Kaikki tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Älä kuitenkaan epäile ettet pystyisi siihen.
Oli aika jolloin luulin ettei mua ole ilman anoreksiaa. Nyt huomaan että anoreksian kanssa mua ei ole.

Kirjottelen pian uudelleen asioista, mutta halusin jo näin etukäteen vähän kertoa tunnelmistani.



lauantai 3. marraskuuta 2012

Milloin on sopiva?


Mulla on ollut tässä muutaman päivän nyt lisää päänsisästä kamppailua ja ristiriitoja anoreksian sekä oman mielen ajatusten välillä. Eikä ristiriidat koske syömistä vaan painoa.

Mä tiedän peilistä itseäni katsellessani että luiden ympärille on vielä jotain saatava. Ei ole normaalia että ne paistavat läpi ja jos totta puhutaan niin häpeänkin sitä. Jos minun pitäisi mennä uikkareissa kylpylään tiedän että tuntisin tarvetta peittää töröttäviä luita. 
Sen sijaan anoreksia saa mieleeni edelleen ajatuksia siitä ettei kiloja tarvitse enää kerätä. Asia perustellaan sillä, että "onhan muitakin tämän painosia tyttöjä". Toisaalta tiedän etten pidä heitä kauniina, terveen tai naisellinen näköisinä. Ei se ole käsitykseni siitä miltä nuoren naisen kuuluu näyttää. Mutta sairauden ääni on niin taitava vaikuttamaan numeroiden kautta vertailemalla ja mittailemalla. Olen todella kyllästynyt siihen. Näin  tänään yhtä mun tärkeetä ystävää ja sain hiukan purettua tuntojani. Tän tytön mielipiteet ja mietteet yhteiskunnan vääränlaisista nykykäsityksistä helpotti kyllä oloa. Tiedän että moni painii samojen asioiden kanssa. Meillä anoreksiaa sairastavilla asia tulee varmaan vaan vielä vahvemmin esiin joka päiväisessä elämässä.



Taistelen kuitenkin järjen äänen voittoon. En ole antanut mietteideni vaikuttaa syömisiini. Tiedän ettei kehoni ole vielä optimi painossaan, vaikka kuitenkin jo lähellä sitä! Huomaan nimittäin fyysisessä kunnossani jo aivan valtavan edistyksen. Enää muutama kilo lisää

Torstaina käväsin suorittamassa tosiaan ajokortin toisen vaiheen. Siellä vierähtikin melkein koko päivä. Ennalta mua jännitti hiukan syömisten onnistuminen ja ajottaminen, mutta jännitin turhaan. Kävin nimittäin syömässä lounaani yksin läheisessä ravintolassa. Valitsin buffetista perunamuusia ja kermaista sitruunakalaa. Pystyin syömään itseni täyteen, ilman että täytin itseni pelkillä kevyillä vaihtoehdoilla.
 Välipalat sain hoidettua kahvitauoillamme, enkä edes tuntenut huonoa omaatuntoa syömisestäni vaikka vieressäni istui kaksi tyttöä vesikupposet kädessä. Se tosin helpotti että osa ihmisistä mutusti pullaa ympärillä. 
Jo tästä kaikesta huomaa valtavan edistymiseni.
Mutta sitten anoreksiasta ja syömisjutuista muuhun!

         



Tampereella tiistaina psykologin haastatteluja odotellessa käväsin äidin kanssa pienellä ostospyörähdyksellä. Tässä ovat yhdet housut jotka sain napattua mukaani! Ennen farkkujen osto oli mahdotonta, mutta nyt kaupasta osui pareja kaksin kappalein käteen ja vielä sopivan kokoisina :) Toiset farkuista tässä alempana.


Ette tiedäkkään miten hyvältä tuntuu vetää jalkaan pitkästä aikaa istuvat housut.

Toinen asia mihin oon ihastunu on Doven summer glow vartalovoide. Oon ollu koko ikäni aika vaalea kaikin puolin. Pellavapää ja valkea iho, joka ennemmin valitsee auringolta tomaatin sävyt kun sen kauniin kultasen rusketuksen. Senpä takia on ollu kiva saada päivettynyttä väriä iholle, varsinkin näin talvea vasten tulevaa lisääntyvää kalpeutta kohtaan. Suosittelen kokeilemaan!

Mun mielessä pyörii joka päivä opiskelupaikka. Toivon niin kovasti, että ovet mulle aukenis. Se olis lottovoitto tähän kohtaan. Pelko siitä, etten saa kirjettä postissa kalvaa mieltä.. Tiedän ettei asiaa saisi ajatella liikaa ja ymmärtää miten iso askel on jo olla siinä 160 parhaan joukossa kaikkien tuhannen hakijan joukosta, mutta opiskelupaikka tulisi nyt vaan niin hyvään vaiheeseen elämääni.

Kolmen viikon kuluttua taidan saada oikeutuksen alottaa myös uudenlaisen liikuntamuodon, nimittäin mulle rakkaan pilateksen! En malta odottaa :) Toivon etten tule pettymään, sillä päätökset asiasta tehdään vasta tosiaan muutaman viikon päästä. Uskon kuitenkin että jo hiukan alkuun suunniteltu päätös pitää.
Viikonloppu alkaa pikkuhiljaa olla taas kasassa. Enää sunnuntai jäljellä- saa nähdä mitä keksii. Teiltä ihanilta lukijoiltani ottaisin mielelläni vastaan neuvoja ja keskustelua otsikkoon ja postaukseni alkuun liittyen. Milloin on sopiva? Olenko mielestäsi jo nyt terveen näköinen vai onko muutama kilo vielä ulkonäönkin puolesta tervetullut? Olen ehkä hieman taas hukassa kehonkuvani kanssa, vaikka järkevällä mielelläni tiedänkin kyllä totuudet. Ei saa antaa anoreksian kuiskia olan takaa..



torstai 1. marraskuuta 2012

Toivepostaus: Kuvia vuosistani


Vauva-aikaa. Olin pienenä suht helppo lapsi, oikea äidin tyttö.


Tässä kuvia tarha-ajalta. Ylpeä isosiko ja kiltti pellavapää



Tässä kuvia ala-asteen alkuajoiltani. Koulun alotus oli vaihe, millon mun elämässä alko meneen jo hiukan huonommin. Oon löytänyt paljon tiettyjä tekijöitä jälkikäteen. Jouduin aikuistumaan liian varhain.



Tässä olen päättämässä ala-astettani ja siirtymässä yläasteelle


Yläaste aikaa, elämäni lähti tietämättäni luisua raiteiltaan.



Lukioajan kuvia



Nämä blogissa ennenkin vilkkuneet kuvat. Tähän aikaan olin sinut itseni kanssa. Kehoni oli tasapainossa ja hyväksyin itseni sellaisena mitä olin. Nään kuvissa olevan tytön kasvoista onnen. Ihmettelen miksi halusin muuttua tästä aikoinaan.



Muutamia kuvia sen jälkeen kun sairastuin. En näitä nyt niin paljoa esille pistä, blogin seuraajina ootte kuitenkin jo monia tän hetkisiä kuvia musta nähnyt. Näytän onneksi nykyisin jo paremmalta mitä näissä kuvissa.



Ja vielä muutama kuva parin kuukauden takaa...


En nyt ihan hirveesti kerkeä kuulumisia kertomaan, lähinnä vaan laitoin näitä kuvia näkyville mitä on kyselty. Huomenna palailen sitten paremmin! :) Paljoa en kuvien sekaan mitään selitellyt, tarinani on luettavissa blogista muutenkin. Annetaan kuvien siis nyt puhua ja kertoa tarinaa.