keskiviikko 31. lokakuuta 2012

It is possible to move a mountain by carrying away small stones step by step

Huhhuh eilinen oli kyllä pitkä päivä! Lähettiin äidin kanssa kotoa siinä puol seiskan aikaan ja takasin oltiin illalla puol kaheksan maissa. Ei siis ollu pääsykoekirjeessä turhaa mainittu varautumaan kokeiden pitkittymiseen ja siihen, että koululla joutuu olemaan koko päivän. Mutta sitten siihen miten mulla reissu ja kokeet meni.

Oli ihan valtavan suuri helpotus, että äiti pysty lähteen tampereelle mun mukaan. Se oli suuri tuki haasteiden keskellä. Syömiset onnistu just sillain miten niiden pitikin, ei ollut ongelmaa, vaikka jouduin soveltamaan aikataulujen ja ruokien kanssa. Huomaa siis selvän muutoksen- tunnen olevani valmis opiskelijaelämään ja reissun onnistuminen oli kyllä vielä yksi tunteitani varmentava tekijä lisää.
Hakijoita oli tänä syksynä suunnilleen noin nelisen sataa otettu tonne pääsykokeisiin. Ekasta vaiheesta karsiutu osa jo pois(n. 240 opiskelijaa) ja 160 jatko sitten kirjallisesta osiosta myös psykologin haastatteluihin. Mä olin tässä ryhmässä jotka jatkoon pääsi. Tampereella alottaa opiskelijoita 70 eli vielä meistä 160 tippuu reilu puolet matkasta. Aikasintaan saan tietää tuloksista marraskuun 23 päivä. Toivon parasta, mä nimittäin tiedän että opiskelupaikka tuolta ois mulle parantumisenkin kannalta kun lahja taivaasta. Jo pelkkä yks päivä sen parissa mihin tulevaisuuttani suuntaan sai anoreksian äänen vaimenemaan ja motivaationi taisteluun kasvamaan. Mä oon pääsemässä yli siitä. Peukut siis pystyyn, toivotaan että tuun valituks!



Tänään mulla oli fysioterapeutin aika ja puhuin sen kanssa paljon kehonkuvasta ja painoasioista. Mun kehonkuva alkaa olla jo huomattavasti normaalimpi ja todenmukasempi, mitä se oli ennen. Oon tehny työtä asian eteen ja se on tuottanut tulosta. Kuitenkin ärsyttävä pieni asia mua vaivaa, nimittäin lukemat ja vertailu. Ne pirun numerot., jotka on olleet anoreksiassa yllä vahvasti koko sairashistoriani ajan, millon missäkin yhteydessä. On ihan äärettömän ärsyttävää lukea lehdistä tietoa mallin mitoissa olevista naisista. Anoreksia saa päähäni äänen "miks munkaan pitäisi normaalipainoon päästä, onhan noikin alipainosia". Ääni on täysin ristiriidassa omien tunteideni kanssa. Kun katson peiliin, tiedän että haluan vielä ne puuttuvan viitisen kiloa lisää. Häpeän liiallista luurankomaisuuttani tällä hetkellä ja haluan siitä mahdollisimman nopeasti eroon.
Koitinkin kysyä tähän ristiriitaan pääni sisällä neuvoja, kovin paljoa niitä en kuitenkaan saanut. Ainoastaan sen, että minun kehossa on kuulemma vielä lihasmassaa jäljellä ja kroppani kasvattaakin sitä koko ajan lisää (niin kun oon aikasemmin jo kertonutkin). Tää vaikuttaa painooni, sillä lihas painaa tunnetusti enemmän mitä rasvakudos. Sen vuoksi saatan näyttää huomattavasti hoikemmalta mitä joku minua kevyempi henkilö näyttää.
Tiedän ettei vertailua pidä harrastaa ja haluankin siitä eroon. Ei lukemat määrittele sitä, millon olen tyytyväinen fyysiseen ulkokuoreeni vaan peili. Ja sieltä näkyy nuori nainen joka kipeästi tarvitsee vielä muutamia kiloja lisää. Kirjotankin teille tästä sen takia että ihmiset ymmärtäisi miten suuri vaikutus ympäristöllä on meidän minäkuvan rakentumiselle. Media luo aivan vääränlaisia ihanteita ja valitettavasti uhreiksi joutuvat juuri minun kaltaiset ihmiset. Parantuminen olisi helpompaa ilman nykypäivän aiheuttamia paineita. Painiiko muut samojen asioiden kanssa?

Alan hyvin tunnistaa sen mitä on terveys, kehon kuuntelu ja tasapaino psyykkisen ja fyysisen puolen kanssa. Olen kasvanut ihmisenä anoreksiaa vastaan taistellessa. Olen oppinut paljon ja opin koko ajan lisää.

Pakko ottaa nyt hiukan jotain kevyempääkin aihetta mukaan ettei mene liian vakavaksi! Eilen äidillä oli minua odotellessa ihan mukavasti luppoaikaa ja olisitte nähneet auton takapenkin kun päästiin kotiin. Ostoskasseja ostoskassien perään. Tuollainen odottelu on selvästikkin vaarallista lompakolle. Tuli minunkin siinä odotellessa paita sekä parit uudet farkut ostettua. Esittelen uudet tulokkaat varmasti myöhemmin! :)

Ja sitten siitä puhelimesta, jonka synttärilahjaksi sain. Tää samsungin s3 tilattiin reilu viitisen viikkoa sitten ekan kerran kotiin. Tällä hetkellä puhelin on viettäny mun käsissä aikaa ruhtinaaliset 2 päivää. Sain sen maanantaina korjauksesta takasin ja kameran piti korjauksen tuloksena toimia normaalisti. Avasin kuvausohjelman ja tadaaa sama virhe viesti, mikä ennen korjaustakin.. Puhelin lähtee tänään taas pajalle ja saanolla viettää aikaa ton teipatun nokialaisen kanssa reilu viikon. Eikä tässä vielä kaikki, joudutaan ramppaan vaihtamassa sim kortteja koko ajan eri kokosiin, koska samsung käyttää mikrokokosta ja nokiassa on se normaali. Alkaa jo pikkuhiljaa kärsivällisyys oleen koetuksella. Toivottavasti saan viikon päästä sieltä nyt kunnossa olevan kännykän takasin. Muuten revin pelihousut..

Tajusinpa muuten senkin, että huomenna elellään jo marraskuuta. Aika on mennyt kyllä ihan hurjan nopeesti, ei aikaakaan kun joulukin on ovella. Ja siitä parin kuukauden päästä me ollaan Alpeilla laskettelemassa. Tammikussa mulla alkais opinnot, jos onni nyt vaan on myötä ja paikan itselleni sairaanhoitolinjalta saan. Kaiken tämän, ja toki oman elämäni kannalta muutenkin, on ihan elin tärkeää etten himmaile yhtään parantumiseni kanssa. Paino olisi saatava turvalliseen normaaliin ennen vuodenvaihdetta ja siihen pitää nähdä työtä. Olen kuitenkin valmis, enkä aijo sairauden päästä mieleeni vaikuttamaan.
Tässä suhteessa kunnianhimostani on hyötyä, minulla on päämäärä ja teen kaikkeni siihen päästäkseni. Pitää kuitenkin muistaa antaa itsellensä myös armoa, liikaa ei saa vaatia, jotta ei väsytä itseään loppuun. Tiedän kuitenkin että paranen koko ajan lisää ja lisää. Pian olen kiinni taas entisessä :)

Tervetuloa kaikille uusille kasvoille, on ihana kun mun juttuja tykätään lueskella ja elämääni seurailla. Annatte mulle paljon :)


maanantai 29. lokakuuta 2012

Fall down seven times, stand up eight


Moikka muruset! :)

Huomenna on sitten tällä tytöllä edessä pääsykokeet. Olin kovin huolissani siitä miten ruokailut saa järkättyä kaiken välissä ja miten mieli kestää aikataulujen vaihtelun. Senpä takia on helpottava juttu, että äiti lähtee myös huomenna kanssani tampereelle, enkä joudun ihan yksin hommaa hoitamaan.

Oon ollu viikonloppuna hiukan ärsyyntyny anoreksian äänen kuiskailuun ja siihen että oon tyhmänä seurannu kun pässi narussa. Menetin hermot tavallaan itseni kanssa ja päätin ottaa niskasta kiinni, ennen kun ote alkaa lipsua liikaa. Onneksi olen jo sen verran vahva sairautta vastaan että tämä onnistuu, ennen anoreksia olisi vienyt ja lujaa. Pakko kuitenkin sanoa että äitin napakka ja voimakas käytös minun sairauden sanelemaa käytöstä vastaan toimi apuna. Sillon kun meidän välille tulee kitkaa, tietää että anoreksia elää minussa taas liian vahvasti. Korjausliike on nyt tehty.

Olen kyllästynyt jo hiukan taisteluun. Kyllästynyt ehkä itseenikin siinä mielessä että sairauden ääni pääsee aina ajoittain lävitse. Haluisin olla vieläkin vahvempi. Tiedän ettei parantuminen ole suoraviivaista ja etten voi tälläkään saralla vaatia itseltäni pelkkää täydellisyyttä, mutta haluan vaan niin kovasti eroon anoreksian maailmasta. Saan koko ajan kiinni omasta elämästäni lisää, enkä jaksa sitä, että joku koittaa aina ajoittain tulla tielle.

Koska mulla nyt on ollu vaikeuksia saada sitä päiväni kuvina postausta koottua ja kamera on unohtunu millon minnekkin laitan teille muutamia kuvia yleisesti viimepäiviltä. Lupaan vielä tehdä sen että kannan kuvausvälinettä koko päivän mukanani, mutta nyt sille ei ole valitettavasti löytynyt saumaa. Niin kun sanoin, tämän viikon jälkeen rauhottuu :)


Aamupalan tekoa ja eväitten mukaan pakkaamista. Oon tykästyny tohon kauraleipään kovasti :)

Kaupungille lähtöä tekemässä


Kirjastolle matkaamista ensilumen seassa






Lounasta, välipalaa, koiran kanssa lenkkeilyä ja kynsien laittoa kaverilta saamilla lahjoillani











































Savusiika lounaan jälkeen hymyilyttää

Siinä nyt muutamia viime päivien otoksia.
Painoindeksini huitelee tällä hetkellä 17.3:ssa ja tarkoitus olisikin normaali saavuttaa vuoden vaihteeseen mennessä. Tiedän että pystyn ja onnistun siinä, kunhan en anna sairauden määräillä tai sanella elämääni enää yhtään. Olen turhautunut ja kyllästynyt koko anoreksiaan ja sen olemassa oloon, odotan tulevaisuudelta paljon ja on ihana kun alan askel askeleelta taas unelmieni ja haaveideni toteuttamiseksi tekoja tekemään.

Tän viikon torstaina teen viimeset ajot ajokortin eteen ja sitten saan vihdoin pysyvän läpyskän käteen todisteeksi rallikuskin taidoistani. Pieni haaste on ruokailujen sisällyttäminen tohonkin päivään, kurssi kun kestää aamusta päivään, mutta eiköhän kaikki ihan nappiin mee. En halua stressata ylimäärästä mistään loppuen lopuks niin yksinkertasesta asiasta kun syöminen. Haluan mahduttaa mun ajatuksiin ja elämään paljon muutakin. Edistyn siinä koko ajan :) Osittain tämä johtuu varmasti aliravitsemustilan korjaantumisesta ja osittain siitä että mielikin on taas paremassa jamassa. Jatkuvaa edistystä tapahtuu niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin puolella, olen toipumisessa jo pitkällä.

Kaikille teille jotka myös kamppailette siellä tai ehkä mietitte parantumisen mahdollisuutta ja taistelua elämän takaisin saamisesta, haluan kertoa jotain. Kaikki se ahdistus, rankkuus ja tunne siitä että ei kerta kaikkiaan enää jaksa pitää kohdata ja se kannattaa kohdata. En sano että se olisi helppoa, meinasin itsekkin antaa periksi. Voin kuitenkin luvata että jälkeenpäin huomaatte, miten jokainen läpikäymänne sota anoreksiaa vastaan oli sen arvoista. Tämä auttaa minuakin jatkamaan. Tieto paremmasta- tieto siitä, että saan elämäni ja unelmani takaisin.

Ihanaa viikonalkua! Palailen taas kun kerkiän :)

Ainiiin! Melkein unohdin kertoa yhdestä mulle merkittävästä saavutuksesta. Söin perunamuusia viikonloppuna ekaa kertaa yli vuoteen ja ai että tuntu hyvältä. Jostain syystä muusi on ollu listalla "älä syö tätä", mutta ei ole enää :)




lauantai 27. lokakuuta 2012

Watch her make the same mistakes again

Jos mä jotain osaan niin vetää itteni piippuun. Unohtaa sen että en oo supernainen sekä yli-ihminen jonka pitää täydellisesti suoriutua kaikesta mitä elämä eteen tuo. Onnistuin kyllä taas loistavasti- onneksi osaan kömpiä myös ylös. Ja sen olen taas saanut suoritettua. Ei siis hätää.

Tuun terveemmäks niin henkisellä ja fyysisellä tasolla koko ajan. Tunnen miten suhde normaaliin syömiseen, terveyteen, ulkonäköön ja koko yhteiskuntaan alkaa löytää paikkaansa. Aliravitsemustila on selväästi korjaantunut jo paljon, ruoka ei enää pyöri mielessä koko ajan, pohjattoman vatsan tunne on häipynyt. Kaikki tämä on ollu itselle outoa ja aiheuttikin haastetta. Piti oppia, etten voi esimerkiksi vetää nyt samaa määrää kasviksia ruokailulla mitä ennen- mutten ei jää tilaa "kunnon ruualle". Tästä on käyty pientä taistelua äidin kanssa, mutta nyt asiat ovat jälleen mallillaan.



Mitä lähemmäs normaalipainoa mennään, sitä vaikeammaksi painonnostaminen tulee ja nyt ymmärrän miksi. Nälkä ei enää ole samanlaista. Keho ei huuda rakennus-ja polttoainetta enää samalla tavalla lisää. On kyllästyttävää koittaa syödä samoja määriä, kun kroppa pistää välillä vastaan. Mutta tilanteeseen on totuttava, miten pikemmin painonnormalisoimisurakka on ohi, sen parempi!

Vaikka painoni onkin reippaasti tullut pahimmasta ylöspäin, se ei silti jostain syystä ulospäin näy kovin selkeästi. Ihmettelen miten olenkin voinut olla tästä 7 kiloa kevyempi, koska luut paistaa edelleen. Tietenkin olen tietynlaista naiseutta ja elinvoimaa saanut. Peppu on pyöristyny, reisistä tullu vahvemmat ja lantionkaari erottuu nykyään selvemmin. Mutta silti en tykkää selkänikamien ulostunkemisesta tai kylkiluiden läpi paistamisesta. Ei naisen kuulu näyttää siltä. 

Talvi tekee tuloaan ja oonkin nauttinut näistä viime päiväsistä ihanista ilmoista. Tänään aamulla oli ihana hetki seittemän aikaan nousta ja lähteä pikku pakkaseen koiran kanssa lenkille. Endorfiinit hyrräs ja pakko myöntää että metsäpolulla otin kymmenisen askelta hölkkää. Nautin siitä niin paljon että muutama kyynel vierähti poskelle. Se palaa takasin- liikunnan ilo.

Viettäkää kaikki oikein kiva viikonloppu! Mä väsäilen teille sitä päiväkuvina postausta valmiiks (ahkera Jenni ei oo vieläkään saanut aikaan), ja koitan muitakin toiveita päästä toteutteleen. Ollu kuitenkin paljon kaikkee puuhaa tässä muutenkin niin ei oo oikein sopivaa väliä tullu kunnolla kirjottamiseen uppoutua. 
Tiistaina mulla onkin pääsykokeet sinne tampereen ammattikorkeeseen. Ehkä niitten jälkeen kaikki vähän rauhottuu ja pystyn paneutumaan toiveisiinne paremmin :)

Tää nyt oli tällänen ajatustentulva postaus, en kerkee edes läpi lukemaan. Toivottavasti höpötin jotain järkevääkin. Kohta pitää rientää tekeen lounas ja lähtee sitten vähän kaupungille kiertelemään. Palailen pian!

torstai 25. lokakuuta 2012

Endorfiineja ja puputtamista

Heippa! Kuinka moni heräs tänään aamulla ja katto ikkunasta ulos aatellen nukunko mä vielä?
Täällä ilmoittautuu yksi! Nimittäin maassa oli jotain epämäärästä valkosta, kai sitä lumekskin kutsutaan. Nyt jo? Vastahan mä täytin vuosia, nyt kuuluis olla syksy.

On ihanaa kun liikunta on alkanu taas tuottaan mulle stressihormonien sijasta endorfiineja. En oo saanu nauttia niistä pitkään aikaan ja nyt kun vihdoin se on mahollista tuntuu että oisin taivaissa. Muistin kyllä jossain syvällä mielen sopukoissa millasta on liikkua nauttien siitä, mutta koska nautinto oli ollut liian kauan pois, ei muistanut miten ihanaa se todella on. Mulla on marraskuun loppupuolella neuvottelu, jossa tosiaan puhutaan myös uusien liikuntamuotojen lisäämisestä arkeen. Odotan jo innolla!



Otsikon toinen aihe; puputtaminen. Oon huomannut että täytyn nykyään jo paljon helpommin. Ruoka-annokset eivät ole enää niin isoja, mitä vielä hetki sitten. Onko muillakin parantuvilla käynyt tälläin? Että painonnormalisoituessa ruokahalu alkaa vähitellen hillittyä. Itse olen pannut tämän jo selvästi merkille ja mietin onko se "normaalia" tässä vaiheessa? Painon olisi kuitenkin tarkoitus vielä vähintään viitisen kiloa nousta.
Välillä välipalalla joka on lounaan ja aamiaisen välillä minulla ei ole pätkääkään nälkä. Ennen oli toisin, nyt nälän tunne on tavallaan rauhoittunut, eikä se ole koko ajan mielessä sekä läsnä, mitä syön seuraavaksi. En myöskään pelkää enää sitä että alkaisin ahmia, tai että syöminen riistäytyisi käsistä. Se oli alun aliravitsemus ja valtava energian tarve kaiken korjaamiseen, joka epäluulot aiheutti. Siksi annoskoot olivat alussa valtavia ja tuntui että päässä ei ole mitään muuta kun se millon syödään seuraavaksi ja mitä. Nyt asia alkaa muuttua.
Oon huomannut myös että pikkuhiljaa lämmönsäätely alkaa parantua, eikä mm. kädet enää jäädy samaan tapaan ruokailujen välillä mitä ennen. Olen selvästi myös fyysisesti pikku hiljaa parantumassa enemmän ja enemmän!

Tein teille tänään päiväkuvina postausta, mutta saan sen vasta myöhemmin postauskuntoon. Toiveenne on kuitenkin koko ajan toteutusvaiheessa :)

Mulla ei ihan hirveesti oo nyt höpötettävää ja palailenkin varmasti paremmin jossain toisessa hetkessä. Kiitos kovasti kaikista ihanista kommenteista perheeni vastauksiin. Ne merkkasi paljon!
Olette jokainen lukijani ihan valtavan ihania ja sydämellisiä ihmisiä, kiitos että seuraatte elämääni.


tiistai 23. lokakuuta 2012

TOIVEPOSTAUS: PERHEENI VASTAA

Sainkin perheenjäseniltä vastaukset ihan ennätysajassa, on mulla kyllä ihania ihmisiä täällä kotosalla kun ne jaksaa mulle tärkeisiin asioihin saman tien paneutua. Kaikki käytti aikaa ja vaivaa teille vastatessaan, joten toivon että laitatte kommenttia ja arvostatte heidän vaivaansa. Kiitos kovasti kysymyksistä! Toivottavasti vastaukset ovat tyhjentäviä. Ainakin jokainen on rehellisesti, sydämellä kirjoitettu.

Palailen kuulumisieni parissa myöhemmin, mutta tässä nyt siis vastauksia!

Kaikki:

Oletteko koskaan hävenneet Jenniä esim.kaupassa?

Äidin kommentti: jos asiaa ajattelee fyysiseltä kannalta, niin näin en ole hävennyt. Mutta anoreksian pahimpana aikana Jennin henkisen puolen kanssa oli välillä hankalaa kaupassa, ja kaupan hyllyjen välissä riitelyt ja kinastelut aiheutti joskus häpeän tunnetta.

Pikkuveljen kommentti: En

Isän kommentti:  En ole hävennyt. Enemmänkin kyse on ollut säälin ja surun tunteesta.

Mikä Jennin sairaudessa ärsyttää eniten?

 Äiti: Jennin oman persoonan katoaminen ja vääristynyt ajatusmaailma kaikesta terveen ihmisen normaalista elämästä. Joskus turhautuminen anoreksian voimakkuuteen, kun antaa kaikki voimavarat ja suuren osan ajastaan taisteluun anoreksiaa vastaan yhdessä Jennin kanssa, ja  joskus joutuu pettymään, kun on voimaton ja ei pystynytkään auttamaan, kuten oli mielessään ajatellut. 
Koko sairaus itsessään ärsyttää välillä tosi paljon, koska parantuminen on pitkä prosessi.

Pikkuveli: Kiukkupuuskat, ahdistuskohtaukset ja se kun ennen taisteltiin syömisen kanssa

Isä: Ajatusmaailman vääristyminen. Normaali persoona ja luonne häviää sairauden saatua vallan.

Mikä on kauneinta, mitä olette sanoneet Jennille?


Äiti: Rakastan sinua. Olet minulle tärkeä ja keinolla millä hyvänsä saamme sinut kuntoon. Olen tukenasi ja minulle voit puhua kaiken mitä tunnet. Tule tänne niin halaan  sinua, saat itkeä kainalossa..... Olet kaunis nuori nainen!

Pikkuveli: Jenni on mulle rakas sisko

Isä: rakastan sinua

Jos jokin positiivinen asia pitäisi mainita, joka sairauden myötä on tullut, mikä se olisi?

Äiti: uusi suhtautuminen elämään ja terveyteen. Elämänarvojen muuttuminen. Rakkaiden ihmisten arvostus ja tärkeys elämässä. Asioiden tärkeysjärjestyksen muuttuminen, pienten murheiden suremisen loppuminen.

Pikkuveli: no ehkä se että Jenni syö nykyään terveellisesti, vaikka on aina aika terveellisesti syönykkin

Isä: sairaus on lähentänyt minun ja Jennin välejä

Mitkä ovat kolme asiaa Jennissä, joita rakastatte eniten?

Äiti: Jennin  ihana persoona kokonaisuudessaan, Jennin sympaattisuus ja iloisuus sekä ajattelevaisuus huomisesta päivästä ja muiden huomioiminen.

Pikkuveli: Luonne eli Jennin ystävällisyys, avuliaisuus ja se kun se on niin ilonen

Isä: positiivisuus, oikeudenmukaisuus ja ilo


Pidättekö anoreksiaa oikeana sairautena?

Äiti: anoreksia on hyvin kauhea fyysinen ja psyykkinen sairaus. Vasta nyt sairauden myötä on tajunnut, kuinka monimuotoinen tämä sairaus on. Se ei ole vain laihuutta, vaan aliravitsemustilan  mukana tuomaa kaikkea muuta henkistä ja fyysistä ihmisen tuhoutumista.

Pikkuveli: Joo-o

Isä: anoreksia on hirvittävä sairaus, joka aiheuttaa suurta pelkoa ja huolta läheisille.

Mikä saa teidät jaksamaan anoreksiaa ja sen mukana tulevaa draamaa?

Äiti: Tahto voittaa Jennin kanssa tämä taistelu. Ja ajatus Jennin onneelisesta elämästä tulevaisuudessa.
Ajatus siitä, että ainoa mahdollisuus on voittaa anoreksia, ei ole muuta mahdollisuutta. 

Pikkuveli: Että Jenni pääsis siitä pois

Isä: Usko parempaan tulevaisuuteen. Paranemisprosessin edistyessä luotto tulevaisuuteen lisääntyy ja auttaa jaksamaan.


Miten Jennin sairaus on vaikuttanut suhteeseenne?

Äiti: meillä on aina ollut hyvin läheiset välit Jennin kanssa. Ja kaikkein vaikeimpinakin sairauden aikana olen koittanut tukea ja olla lähellä ja rakastaa yhtä paljon kuin ennenkin. Välillä huudot ja riidat anoreksiaa vastaan ovat yllättäneet itsenikin, kun aiemmin ei tämmöistä ole ollut välillämme. Mutta enhän todellisuudessa kinastele Jennin kanssa vaan sairauden. ehkä olemme vieläkin läheisimpiä nykyjään.

Pikkuveli: Ollut kinastelua ja tuntuu etten ole tuntenut Jenniä, mutta ei enää. Välit ovat nyt taas paljon paremmat. 

Isä: lähentänyt välejämme

Millon itkit viimeksi ja miksi?

Äiti: tänään, mutta ihan muusta syystä kuin Jennin sairauden tähden.


Pikkuveli: siitä on jo jonkun aikaa en muista

Isä: nyt.... tunteet ottavat vallan vastatessani näihin kysymyksiin


Milloin epäilykset siitä, ettei kaikki ole kunnossa alkoivat heräämään?

Äiti: Viime vuoden alussa helmi-maaliskuussa, kun olimme ostamassa Jennille uusia housuja ja näin hänet sovituskopissa, silloin aloin miettimään kaikkea, mutta en vielä tiedostanut tätä sairautta, mutta tajusin tuon liiallisen laihutmisen ja liikunnan ja sanoin, että sille täytyy tulla stoppi. Minut pysäytti vasta siskoni, joka ei joka päivä näe meitä ja hänen vierailun jälkeinen yhteydenotto ja huoli Jennin ulkoisesen olemuksen muuttumisesta. Tällöin havahduin ja lähdin hakemaan apua Jennille.

Pikkuveli: kun Jenni oli niin laiha

Isä: Viimeinen herätys tuli,kun oma äitini oli käynyt tervehtimässä Jenniä, jonka jälkeen soitti minulle itkien Jennin laihtumista.

Miten Jenni muuttui silmissänne sairastumisen myötä? Tarkoitan esimm. erilaisia rutiineja ja käytöstä, mitä ei ennen anoreksiaa esiintynyt.


Äiti: Jennille tuli hyvin paljon erilaisia pakko-oireita, tietenkin oli tuo pakkoliikunta, joka hallitsi elämää kokonaisuudessaan, mutta sen ohella Jennin piti koko ajan olla tekemässä jotakin (siivosi, pesi pyykkiä, teki ruokaa, puutarha kukoisti ym) Hääriminen oli jo liiallista, mutta hänen oli pakko kuluttaa energiaa ja toisekseen hänen keskittymiskykynsä oli nollassa, ei voinut seisahtaa tai istahtaa ja olla vain, aina piti liikkua ja hieman treenata..
Eli keskittyminen ja asioiden hoitaminen tuotti vaikeuksia.
Käytöksessä tapahtui myös todella suuri muutos, kiltistä, iloisesta tytöstä tuli huutava, määräävä ja hyvin onneton ihiminen. Ja välillä jopa ilkeä ja hyvin ajattelematon. Mutta myöhemmin tajusimme tämän ilkeän hahmon olevankin anoreksiaa ja energian puutetta, joten osasimme siihen jatkossa suhtautua eritavalla.
Nykyään on taas ihanan huomata Jennin parantumisen mukana tuomaa iloa ja tuo meidän oma ihana Jenni palaa takaisin.
Myös asioiden hoksaaminen ja asioiden käsittely tuotti aina välillä hyvin vaikeaa, kun enegriaa ei riittänyt asioiden (joka päiväisiä asioita) ratkomiseen. Onneksi tuokin on jo taakse jäänyttä,  olen päivä päivältä iloisempi kun etenemme näin hyvin kohti parantumista

Pikkuveli: Jenni rupes touhuaan kauheesti kaikkee, siivos koko ajan ja kävi monta kertaa päivässä lenkillä. Jenni ei syöny melkein ollenkaan.

Isä: tyhjentävä vastaus äidiltä

Mitä mieltä olette Jennin blogista, (joka on varmasti yksi tsemppaavimmista ja parantumismyönteisimmistä syömishäiriöblogeista)?

Äiti: Jenni kerto minulle avattuaan blogin, että haluaisi kertoa kertomuksensa ja auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Alussa mietin hieman onko Jenni kykenevä siihen ja osaako pitää sairauden aikana blogia, mutta hämmästyin todella alusta alkaen kuinka tyttöseni osasi hyvin tuoda ajatuksensa tietokoneelle. Minusta jopa sieltä itse löysin jotakin mikä auttoi minun ja Jennin suhdetta sairauden alla. Olen alusta alkaen kuitenkin hieman seurannut blogia, jotta sinne ei ole päässyt eksymään liian yksityisiä asioita ja myös olen katsonut vastausten ja kysymysten perään, ettei siellä ole liikaa annettu vääriä kommentteja, jotka voivat olla haitaksi tai ovat asiattomia tai voivat tuottaa harmia tulevaisuudessa. Jennillä ei välttämättä sairauden kaikissa vaiheissa ollut mahdollisuus nähdä niitä oikeassa valossa.

Pikkuveli: ihan hyvä juttu että Jenni pystyy purkaan mieltä ja kertoon asioita sinne

Isä: toivon, että kirjoituksista on apua anoreksiaan sairastuneille sekäheidän läheisilleen. Upeaa, että Jenni pystyy kertomaan ajatuksiaan muiden luettavaksi.

Onko Jenni koskaan ollut ylipainoinen?


Äiti: Varsinaista ylipainoa ei Jennillä ole ollut.  Hieman pyöreyttä, kuten monella muullakin alkamassa olevan murrosiän kynnyksellä.

Pikkuveli: ei ooo

Isä: Ei. Ikävä on kyllä hiukan pyöreämpiä poskia :)


Onko kaverisi ihmetelleet/kyselleet Jennin laihtumisen syytä?

Äiti: Olen joutunut jossakin määrin kertomaan syitä ja selitellyt tilannetta. Mutta minulla taitaa olla hyvin fiksuja ystäviä, koska mielestäni asiat ovat menneet ja sujuneet kaikkien kanssa loistavasti. Olen ennemmin saanut tukea  ystäviltä ja ovat olleet mukana ja tukena parantumisessa. Tähän on pakko sanoa, että oikeat kaverit myös vanhempien osalta punnitaan ja nähdään tämmöisessä hetkessä.

Pikkuveli: ei paljoa, jotkut lähimmät kaverit vähän ihmetelly jotain

Isä: Jonkin verran on ihmetystä ollut. Asioista  pitää sitten vaan keskustella niiden oikeilla nimillä ja välttää salailua ja selittelyä. 

Onko kaverisi kyselleet Jennin anoreksiasta?


Äiti: ystävät ovat kyselleetkin jotain, ja ovat halunneet tietää enemmän tästä sairaudesta. Ja olen mielelläni kertonutkin, jos se auttaa muita näiden asioiden kanssa painivia tai jotta muut näkevät ajoissa oireet ja huolet, ettei anoreksia pääsisi vallalle.

Pikkuveli: Ei

Isä: "todellisilla ystävillä" on ollut huoli Jennin tilanteesta ja heidän kanssaan keskustelu sairaudesta helpottaa myös omaa oloa.



Onko oma suhtautumisenne ruokaan muuttunut Jennin anoreksian myötä?

Äiti: Oma suhtautumiseni ruokaan on myös muuttunut. Meillä syödään nykyjään paljon terveellisemmin, mutta monipuolisemmin myös. On ihana huomata kuinka jostakin näin pahasta voi olla jossakin määrin myös hyötyä. Alkaa ymmärtämään ”hyvän ruoan” päälle. Se tarkoittaa kuitenkin normaalia ruokaa, normaalia ateriamäärää ja aikoja.

Pikkuveli: Vähän, nykyään syön monipuolisemmin ja kasviksia kanssa

Isä: ruoka on perheessämme aina ollut tärkeä asia. Nykyisin ruokamme on terveellisempää ja monipuolisempaa,kuin ennen sairastumista

Mitä mieltä olitte aluksi Jennin painon pudottamisesta? Siis alkuvaiheessa, jolloin hänellä oli hieman ylipainoa(?) ja tarkoitus oli vain saavuttaa normaalipaino. Miten suhtauduitte Jennin painonpudotustavoitteisiin tuolloin, puhuttiinko niistä Jennin kanssa, vai yrittikö Jenni laihduttamista enemmänkin omin päin?

Äiti: Jenni itse aloitti laihduttamisen ja alussa olin iloinen hänen päätöksestään muuttaa hieman elintapojaan ja ruokavaliota. Karppaaminen hieman kammoksutti, kun se oli mielestäni (on ollut kokoajan omassa mielessäni) yhteen ääripäähän menevistä ailahteluista ja en nähnyt sen olevan kuin taas joku buumi, muiden buumien ohella. Näitä erilaisia tapoja laitua on ollut monia, enkä niihin usko. Paras tapa oli mielestäni tuo, että muuttaa elämäntapojaa monessa suhteessa. Eli alussa kaikki oli mielestäni normaalia ja olin iloinen. Tästä johtuen (tai emme edes osanneet aavistaa) emme edes kuvitelleet Jennin mahdollisuutta sairastua anoreksiaan.


Pikkuveli: Alussa Jenni alko vaan elää vähän terveellisemmin, mutta sitten kaikki lipes jotenkin käsistä

Isä: minulla ei ole koskaan ollut keskustelua Jennin kanssa painonpudottamisesta

Missä vaiheessa perheessä huomattiin, että jokin oli vialla, oliko sairaus jo ehtinyt edetä vaikeaksi?

Kysymykseen jo vastattu aijemmin



Puututtiinko Jennin anoreksiaan heti kun merkit liiallisesta laihduttamisesta huomattiin, vai yritettiinkö asian ensin antaa ratketa "itsestään"?

Äiti: puutuimme heti kun asia meille kunnolla valkeni. Vein Jennin hieman väkisin yksityiselle psykologille, jota kautta asiat lähtivät rullaamaan ja saimme tietoa sairaudesta ammattiauttajalta. Tästä eteenpäin aloin taistelemaan sairautta vastaa tosissani (Jenni itse ei vielä tuossa vaiheessa osannut taistella) ja päättäväisyyteni ja periksiantamattomuuteni johdosta Jenni pääsi hyvää hoitoon. Olemme todella onnekkaita, että meillä on ollut niin hyvä hoito ja hyvä ammattiauttajien ryhmä auttamassa meitä taistelussa. Ilman heidän asiantuntemusta, emme olisi tässä tilanteessa. Vaikka anoreksian voittaminen on pitkä tie ja kestää kauan olen todella iloinen, että olemme saaneet puolessa vuodessa näin paljon apua ja olemme todella hyvässä vauhdissa parantumisen suhteen.  Ensin tosiaan mietittiin jos pystymme itse Jenniä hoitamaan kuntoon, mutta olen sitä mieltä, että ammattiapu on tarpeen, jokaisen henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Ja vaikka tietäisi asiasta paljon ja lukisi paljon anoreksiasta, on kuitenkin asioita, joita ei itse näe läheltä. Itse koen avun hyvin suurena osana paranemista, sen jälkeen kun tajusin itse olevani voimaton yksin voittaa sairaus.


Pikkuveli: no tää on vähän vaikee kysymys mulle

Isä: ehkä liian pitkään kuviteltiin, että kyllä tämä hoidellaan oman perheen voimin. Mitä aikaisemmin tajuaa hakea ja vaatia sairauteen ammattiapua,sen parempi.

Onko perheenne lähipiirissä muita anoreksiaa sairastavia/sairastaneita?


Äiti: On ollut muutamia sukulaisia, joilla on ollut muunlaista syömishäiriötä


Isä: Ei

Miten Jennin persoonallisuus ja käytös muuttui anoreksian edetessä? 


Kysymykseen löytyy vastaus edellisten kysymysten joukosta

Mitä mieltä olitte, kun Jenni alkoi julkaista tarinaansa blogiin ja päätti myös paljastaa henkilöllisyytensä?


Myös tähän löytyy jo vastaus

Onko kukaan perheenjäsen "häpeillyt" Jennin anoreksiaa esimerkiksi perhetuttujen tai sukulaisten edessä? Onko ollut vaikeaa kertoa sairaudesta läheisille? Voisin kuvitella, että etenkin vanhempi sukupolvi (mummut, papat) ei oikein ymmärrä anoreksiaa, joka on aika moderni, nykypäivän yhteiskunnan sairaus.



Äiti: Meillä on varmaankin niin suuri side perheessämme toisia kohtaan, että kukaan ei varsinaisesti ole häpeillyt Jenniä. Pikkuveli on muutamia kertoja hieman ärsyyntynyt Jennin käytöksestä ja ollut ymmällään Jennin käyttäytymisestä. Vihannut Jennin sairautta. Hän ei ole tajunnut Jennin käyttäytymistä ja miksi Jenni on tuollaiseen sairastunut, joka rikkoo heidän suhteen.
Olemme varmaan myös onnellisessa asemassa, että myös vanhempi sukupolvi  (läheisimmät) ovat asian  ymmärtäneet tai anakin sisäistäneet..
Toki tukea olisi ollut hyvä saada arkeen ja jokapäiväiseen elämään enemmän. Tätä ei koskaan ole riittävästi. Joskus ihan arkiset askareet kuten siivous, kaupassakäynti, pyykinpesu, harrastukset jne ottivat koville hoitaa samalla kun väsyneenä koitti taistella Jennin kanssa anoreksiaa vastaan. Myös palkkatyö tuli hoitaa hyvin ja joskus tuntui tosi yksinäiseltä, kun kukaan ei apua tarjonnut.

Pikkuveli: Ei oo ollu vaikee en oo hävenny.

Isä: Ei ole ollut vaikeaa, puhuminen asioista auttaa



Avunantajan ja tukihenkilön rooli monien kuukausien pituisessa kamppailussa Jennin anoreksiaa vastaan on varmaan toisinaan uuvuttavaa, millaisia ovat olleet tilanteet jossa perheenjäsen(t)en kärsivällisyys on loppunut ja turhautuminen on ottanut vallan? 


Äiti: Tämmöisiä tilanteita on paljon, mutta onneksi niistä on selvinnyt nopeasti. Välillä vain tuntui, että kaikki kaatuu päälle ja turhautuminen anoreksiaan oli liian suurta käsiteltäväksi, itku oli hyvin herkässä, samoin huuto ja raivo olivat melkein joka päiväinen vieras talossamme, ainakin anoreksian ollessa pahimmillaan ja kun Jennin parantuminen junnasi vain paikoillaan. Joskus en ymmärtänyt Jenniä ja hänen ajatustaan (tai nyt jälkeen päin tajuan, että en ymmärtänyt anoreksiaa), tällöin itkin paljon ja välillä taas raivostuin jostakin pienestäkin asiasta ihan mahdottomasti.
Uupuneena ei itsekään aina osannut käsitellä asioita vaan luovutti tuskaisen taistelun esim. ruokapöydässä antoi vain periksi. Varsinkin paranemisprosessin alussa ruokailut olivat yhtä huutoa. Nyt kun mietin noita aikoja, mietin miten kuitenkin jostain sai ammennettua sitä voimaa. Ja ennen kaikkea tahdonvoimaa ja periksiantamattomuutta tarvittiin paljon, ja välillä tosiaan uupumus vei voiton, mutta koskaan en todellisesti antanut periksi. Olin päättänyt tukea Jenniä.
Varsinkin tosiaan Jennin sairauden vaiheessa, jolloin ei tapahtunut parantumista ja kaikki junnasi paikallaan (vaikka Jenni oli  sanonut parantumisen olevan käynnissä, ei se todellisuudessa ollutkaan, vaan anoreksia koitti meitä huijata. Tämän onneksi opin nopeasti huomaamaan, milloin puhui anoreksia ja koitti manipuloida minua ja milloin puhui Jenni joka halusi parantua, vaikkei kyennytkään, kun mörkö oli niin voimakas) uupuminen ja turhautuminen ja pelko aiheutti paljon väsymystä. Ja jokin arjen pienikin asia saattoi saada valtavat raivon tai suuret mittasuhteet ja en asioita pystynyt käsittelemään.
Nyt ovat parantumisen myötä nämäkin vähentyneet, vaikka raskaita vaiheita on vieläkin, mutta valo tunnelin päässä saa aikaan enemmänkin voimaa yrittää ja jaksaa.

Pikkuveli: Sillon on tullut tosi turhautunut ja vihanen mieli kun Jenni ei oo syönyt ja vaan ahistu ruuasta

Isä: ehkä välillä on turhauttanut Jennin "ateriasuunnitelma", josta ei ole saanut poiketa yhtään. Tärkeintä on kuitenkin ollut välttää turhautumista ja uskoa tiukasti paranemiseen.


Toivoisitteko että Jenni ei olisi ikinä kärsinyt anoreksiaa, miksi?



Äiti: Emme todellakaan toivonut tätä ihanalle tytöllemme, kuten ei kenellekään ihmiselle maailmassa. Tämä on niin kavala ja kauhea sairaus, että jos voin joskus olla vain avuksi jollekin ja auttaa jotakin, ettei kukaan sairastu tähän, niin annan tukeni.
Kukaan ei saa antaa elämästään yhtään aikaa anoreksian aiheuttamalle pahalle.

Pikkuveli: Toivoisin tottakai ettei olisi, siksi koska se on pitkä prosessi parantua

Isä: tottakai toivon,että ei olisi sairastunut. Ei kukaan ihminen, saati isä, toivo tyttärelleen ja perheelleen moista koettelemusta.

Onko suhtautumisenne Jenniin ihmisenä ja persoonana muuttunut anoreksian myötä? Oletteko "varuillaan" tietyistä puheenaiheista, varotteko esimerkiksi heittämästä Jennille ulkonäköön liittyviä kommentteja?



 Äiti: Jennin suhteen ei suhtautumiseni ole muuttunut ja tiedän, että jossain vaiheessa saan takaisin tuon ihanan tyttöni. Koitan myös kannustaa häntä eteenpäin. Sairauden aikana olen aina välillä epäillyt Jenniä ja luottamus on ollut hakusessa, mutta olen tällöinkin tajunnut sen olevan anoreksia ei Jenni joka minua yrittää huijata.
Anoreksiaa sairastava tarvitsee paljon tukea, mutta myös parantuessa hänen joskus on hyvä kuulla totuudenmukaisia asioita kehostaan ja ulkonäöstään. Olemme olleet rehellisiä Jennille ja kertoneet mitä tuo paha anoreksia on tehnyt Jennille fyysisesti ja miten se näkyy ulospäin, mutta nyt olemme myös parantumisen aikana kehuneet Jennin muutosta taas kauniiksi Jenniksi.
Olemme pystyneet puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, se on mielestäni tärkeää.

Pikkuveli: Ei oo muuttunut suhtautuminen Jenniin millään tavalla, mutta anoreksiaa inhoan

Isä: Ehkä minusta on tullut kannustavampi ja enemmän välittävä ihminen Jenniä kohtaan. Mistään keskustelunaiheista ei tarvitse olla varuillaan vaan kaikesta voidaan puhua.

Omasta perheestäni löytyy perfektionistinen suorittajatyyppi joka vaatii paljon itsensä lisäksi toisilta ihmisiltä. Onko Jennin täydellisyyteen pyrkivä luonne ärsyttänyt tai hankaloittanut välejänne, vai kohdistuuko kovat vaatimukset vain häneen itseensä?



Äiti: Pääasiassa Jennin vaatimukset ovat kohdistuneet häneen itseensä. Tosin Jennin anoreksian ollessa pahimmillaan olimme kaikki varpaillamme, mitä uskaltaa tehdä ja mitä ei ja Jenni määräsi tahdin talossa, esimerkiksi ruokailujen ja ruoka-aineiden suhteen. Miten ruokaa valmistimme ja mitä ruoan valmistuksessa käytimme eli aina takapiruna tarkkailemassa ja näin vaikutti parheeseemme.
Mutta ulkonäöllisiin tai liikunnallisiin asioihin ei Jenni puuttunut, ehkä oli niin omassa maailmassaan ettei siihen olisi edes energia riittänyt tai olisi ollut halua. Maailma pyöri vain hänen itsensä ympärillä ja päivän täytti anoreksia.

Pikkuveli: ehkä vähän kun kaiken pitää aina olla järjestyksessä

Isä: Jennin luonne ei mielestäni ole niin täydellisyyteen pyrkivä,kuin minä sen ymmärrän,pikemminkin luonne on päämäärätietoinen. Vaatimukset koskevat pääosin häntä itseään.


Onko ajatuksissa pelko tulevaisuudesta, siitä että Jennin anoreksia käynnistyy uudestaan? Jos (toivottavasti ei!) niin kävisi vaikka vuoden päästä, tekisittekö jotain toisin, mitä? 


Äiti: Toivon hartaasti, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen taistelumme anoreksiaa vastaan. Ikinä ei tietenkään  voi olla varma mitä tapahtuu, mutta uskon, että Jenni voittaa tämän taistelun. Koska tiedän kuinka vaikea sairaus anoreksia on, niin täytyy olla Jennin tukena hyvin kauan ja olla läsnä (vaikka Jenni asuisikin muualla opiskelleessaan) vaikka on kaukana. Myös yhteydenpito välillämme on varmaan pitkään päivittäistä. Varmaan pyydän joka päivä lähettämään kuvan itsestään, sitten kun asuu omassa asunnossaan  :)

Pikkuveli: puuttuisin jotenkin paremmin, kertoisin äidille yms...

Isä: Ehkä pienen pieni pelko jossain taka-alalla mutta paljon suurempi usko ja luotto siihen, että tästä selvitään ja parempi tulevaisuus on edessä.


Äidille:

Pelkäätkö, että joudut huolehtimaan Jennistä vielä vuosia? (ettei hän tavallaan lennä pesästä)

Olen tätä asiaa miettinyt paljonkin. Jenni on hyvää vauhtia toipumassa anoreksiasta, mutta paljon on vielä tehtävää. Joudun tosiaan vielä pitkään tukemaan Jenniä taistelussa, mutta tässä samalla olemme koittaneet myös opetella Jennin itsenäistymistä ja oman elämän aloittamista. Asioiden hoitoa ja itsenäisyyttä ja oikeaa asennetta elämään. Eli kysymykseen pelkäänkö, että joutuisin huolehtimaan Jennistä vastaisin en pelkää, koska en tunne näin, mutta tukena Jennin elämässä joudun olemaan vielä pitkään. Tässä varmaan molemmat kasvamme omalla tavallamme ajatukseen, että jonain päivänä Jenni "lentää pesästä". Onko se kohta vai myöhemmin, sitä ei vielä tiedä.

Kyllästyttääkö sinua koskaan kuunnella Jenniä?

Ei Jenniä, mutta joskus kyllä anoreksia mörköä. Olen vain päättänyt, että sen pahan kanssa en keskustele ja sen kanssa riitele. En halua keskustella sellaisen kanssa joka luulee voivansa nujertaa minut....

Saako hän koska tahansa tulla puhumaan ja tahdot kuunnella?

Meillä on sopimus, että olen aina Jenniä varten kun hän haluaa puhua, ja koitan aina löytää Jennille aikaa. Se on tärkeää tällä hetkellä parantumisen kannalta. 

Miltä Jennin nykyinen tilanne vaikuttaa äidin näkökulmasta?


Tällä hetkellä Jenni on hyvässä vauhdissa parantumisen suhteen. Vihdoin tuo junnaamisvaihe tai jopa painon edelleen laskemisvaihe on ohitettu. Jenni on palaamassa takaisin ja mörkö on jo melkein selätetty, mutta ei vielä unohdettu.
Toisinaan on vaikeita päiviä, mutta kokoajan näen Jennin paranevan.
On saanut elämästä jälleen kiinni ja ajatusmaailma on muuttunut normaaliksi. Osaa ajatella elämäänsä elämänä ja kaikkea sen tuomia iloja ja mahdollisuuksia uutena haasteena.
Olen ylpeä Jennistä, ja näe tosiaan anoreksiasta parantuvan iloisen onnellisen nuoren naisen, joka on saanut elämän syrjästä taas kiinni.
Myös fyysiset muutokset ovat olleet iloisia asioita, ja Jenni itsekin niistä iloitsee. Naisellisuus ja kauneus on palaamassa, ja Jenni ei tätä vieroksu.
Asenne ruokaan ja ruokailuun on muuttunut. Tällä hetkellä asenne sekä käyttäytyminen ruokailutilanteessa on jo todella hyvää. Hieman vielä korjattavaa, mutta kaikki aikanaan.
On ihanaa iloita Jennin kanssa hänen tahdonvoimastaan voittaa ja nujertaa anoreksia.



Ajatteletko koskaan olevasi ns. syyllinen Jennin sairauteen tai koetko, että sinun olisi pitänyt tehdä jotain toisin?


Joskus ehkä tunsin myös syyllisyyttä, olenko tehnyt jotain väärin, mutta ammattiauttajien avulla olen päässyt tämän syyllistämisen yli, eli en tunne niin. Sairastumiseen on monia tekijöitä, mutta tunnen kuitenkin olevani ulkopuolella hänen sairastumiseen johtuneista syistä.
Jo énnen Jennin sairastumista meillä on ollut hyvä äiti/tytär-suhde. Olemme olleet hyvin läheisiä aina, joten jo ennen sairastumista olin hänen tukena asioissa ja hänelle hyvin läheinen, joten en varmaankaan olisi voinut tehdä asioita toisin.



Isälle:

Mikä pelottaa tällä hetkellä eniten Jennin sairaudessa?


Pelko mahdollisista fyysisistä vaurioista mitä sairaus on voinut
aiheuttaa (esim. lapsettomuus)


Miltä näyttää Jennin elämä viiden vuoden päästä? Kuvaile vapaasti :-)



Olen täysin varma, että Jenni on selättänyt sairauden ja opiskelee
vimmatusti lääkärin ammattia. Jenni omaa terveelliset elämäntavat ja
elämä hymyilee. Toivottavasti myös poikaystävä pitää kädestä.....ja
jaksaa joskus tulla tervehtimään myös vanhempiaan ja syömään isin tekemää
kaalilaatikkoa ;-) (tuli itku tähän kysymykseen vastatessa) 




Pikkuveljelle:

Mitä piirteitä arvostat Jennissä?


Jenni on auttavainen ja olen ylpeä hänen taistelutahdostaan parantua anoreksiasta. 

Miltä tuntui kuulla diagnoosista? Mitä anoreksian merkkejä olit huomannut Jennissä ja hänen toiminnassaan? Mitä tuntemuksia siskon sairaus herätti sinussa hänen pahimpina aikoinaan ja entä mitä tällä hetkellä siitä ajattelet?



Tuntui oudolta ja hiukan pelottavalta saada tietää Jennin sairaudesta. Huomasin muutamia merkkejä mm. sen että Jenni oli tosi laiha ja sen piti koko ajan touhuta jtn. Pahimpina aikoina pelkäsin sitä kuinka kauan Jennillä kestää selvitä anoreksiasta pois. Tällä hetkellä ajattelen että Jennin luonne on muuttunut(on oma itsensä) ja syö nykyään tosi paljon paremmin. Oon ilonen myös siitä että Jennin paino on vihdoin noussu.