sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Keilausta ja ravintolaa

Ajattelin jakaa teille vähän eilisen kuulumisia. Aamupäivästä käväsin kaupungissa ostoksilla ja löysin kaks takkia, toinen sellanen beige polviin ulottuva villakangastakki ja toinen oli harmaa nahkatakki. Molemmissa on kasvun varaa, ei noista vaatekaupoista aikuisten puolelta oikein sopivan kokosia vaatteita löydä, mutta ainakin motivoi sekin vaan paranemaan. Toisesta takista ei oo nyt kuvaa jakaa, mutta eiköhän se tässä jossain vaiheessa tännekkin ilmesty. 



Illemmalla mentiin sitten tosiaan porukalla hohtokeilaileen ja syömään. Siinä kun palloja radalle viskoin niin mä tunsin taas jotain uutta; olin oikeesti läsnä tilanteessa. Ennen oon ehkä ollut fyysisesti paikalla mutta henkinen puoli on ollu jossain ihan muualla. Mä en muistanut miten ihanaa se on elää hetkessä, nauttia, nauraa, kannustaa toisia ja elää. Huomaan jatkuvasti erilaisia pieniä asioita, jotka kertoo edistymisestä ja siitä että mä oon oikeesti palaamassa mun elämään.

Kun oltiin pelit pelattu niin suunnattiin päivälliselle tosiaan sitten sinne ravintolaan. Kyllä mua jännitti, mutta ei enää samalla tavalla mitä ennen. Alla on kuvaa siitä mitä söin. Alussa pöytään tuotiin alkupalaleipiä ja voita. En ollut varautunut siihen ja mörkö kuiski olalla etten kyllä varmasti ota, kohtahan on pääruoka tulossa. Hetken emmin, katsoin kuinka muut söivät tuoretta leipää ympärilläni ja mietin mitä ihmettä taas pelleilen. Otin alkupalaleivän vastaan, voitelin sen ja söin suuhuni hyvillä mielin. Ja tiedättekö mitä- ei, ei se tappanut minua. Tässä vielä ollaan ja henki pihisee.


Yllä olevissa kuvissa näkyy myös uusi takkini ja tosiaan se ravintola-annokseni

Toivottavasti muillakin on ollut mukava viikonloppu. Viikko viikolta mä meen eteenpäin, enkä aijo enää pysähtyä tai palata taaksepäin. 

Aina välillä lukiessani teidän anoreksian kanssa kamppailevien blogeja, toivoisin että voisin pelastaa jokaisen. Saada saman ajatusmaailman teidän päähänne, minkä olen itselleni saanut. Saada teidät tajuamaan, mitä kaikkea teillä todellisuudessa on, mutta kuinka anoreksia estää näkemästä sen kaiken. Saada teidät luottamaan kehoihinne ilman että pelkäätte "kontrollin" menetystä.
Joskus taas tunnen että teen väärin koska kirjoitain aina niin ilosista ja positiivisista asioista. Mulla menee tällä hetkellä tosi hyvin, mutta kamppailen ja takertelen silti ajoittain. Mulla on taistelua edessä paljon, sitä en saa unohtaa.

Oikeastaan nyt viime päivinä/viikkoina kun oon alkanut kroppaa totteleen niin musta on tullut huomattavasti itsevarmempi. Mulla on kova halu saada luut piiloon ja muodot takas. En halua pelätä että mun sydän saattaa pettää minä hetkenä hyvänsä. Haluan aloittaa taas liikunnan ja oikeesti palata unelmien pariin. 
En oo oikein koskaan antanut mun keholle sitä mahdollisuutta neuvoa. Oon aina tehny sitä vastaan eli itseäni vastaan, niin kun oon kertonut. Tää kaikki on uutta, outoa, mutta samalla niin ihanaa!

Mä pidän siitä kuinka parantuneet ja parantumassa olevat lukijat jakaa mulle omia kokemuksiaan, kyselee neuvoja, jakaa neuvoja ja tsemppaa. Jokainen kommentti on niin arvokas, ettette tiedäkkään. Mielelläni otan vastaan taas samanlaisia. Eniten tietenkin parantumisessa auttavat neuvot ja kertomukset siitä mitä minulla on vielä kohdattavana ja mitkä ovat mahdollisia sudenkuoppia.

Ihanaa ens viikon alkua kaikille!

lauantai 29. syyskuuta 2012

Vihdoin!

Tiedättekös muruseni mitä! Vihdoin nuo 3500 kaloria ovat tuottaneet tulosta. Mun paino on tullut parisataa grammaa ylöspäin! Ja oon niin pirun onnellinen. Okei, tiedän, ei toi nyt niiin huimalta vaikuta, mutta se on nousu- eikä laskusuunnassa. Ja se kertoo jo paljon. Oon kyllä saanut syödä ihan tuhottomasti, mutta pakko se on hyväksyä, että mun kroppa on tällanen energiasyöppö ja se todella tarvitsee kaiken tän. Ajatus siitä miten pelkäsin painon räjähtävän käsiin tuntuu nyt tosi kaukaselta. Niin ei käy- varsinkaan mulla.



Oon huomannu miten se että kuuntelen nykyään kehoani syömisten osalta vaikuttaa myös muilla osa-alueilla, mitä anoreksia on tykänny hallita. Se miten vaikeeta mun joskus oli edes viideks minuutiks sohvalle istahtaa on nyt alkanut helpottua. Pakkoliikunta vankilan kalterit on katkastu ja oon lopettanu täysin itteni rääkkäämisen. 
Jotta te ette saisi sitä kuvaa, että sairaus ei enää ollenkaan puhu, niin korjaan nyt heti alkuunsa. Kyllä se mörkö olalla istuskelee, kysymys on siitä, että musta on tullut sitä vastaan vahvempi kun koskaan. Ja näin aion myös jatkaa.



Oikeastaan tää kroppaan luottaminen on aika kivaa. En oo tehnyt sitä aikoihin, pitää myöntää, että tuskin kunnolla koskaan. Huomasin ettei kyse oo kontrollin menetyksestä jos kehoaan alkaa kuunnella, päinvastoin, sun mielikin alkaa voida huomattavasti paremmin. 

Oon huomannu miten mä pystyn nykyään keskittyyn paljon muuhunkin kun vaan siihen anoreksiaan ja maailmaan sairauden ympärillä. Perjantaina näin mulle yhtä tärkeimmistä ystävistä ja vaikka ei kauaa yhessä keritty aikaa viettään, niin se tyttö sai kyllä taas mut muistaan mitä on elämä. Ollaan lähennytty viime aikoina hurjasti, enkä tiedä mitä tekisin ilman sellasta enkeliä mitä hän on mulle mun sairauden aikana ollut.
Tänään meen vielä keilaan ja syömään ravintolaan. Niin ravintolaan. Ei tullut edes mieleen kompensoida ravintolaillallista millään tavalla. Miksi tekisin niin? Miksi taistelisin parantumistani vastaan? Miksi taistelisin elämääni vastaan? 

Huomasin muuten eilen vaihteeks myös sen mitä murphyn laki tarkottaa.. Lähdin aamulla kirjastoon, ilma oli ihan kiva, vähän ehkä sateisen olonen. Aikani lueskeltuani kirjastolla lähdin sitten kotiinpäin lounaalle. Olin edennyt kirjaston pääovilta ehkä noin viitisen metriä ja vettä alko tulla kun saavilla kaatamalla. Palasin hetkeks sisälle kirjastoon, mutta kun ei sade tuntunut lakkaavan niin päätin urhoollisesti kohdata luontoäidin.



Sen jälkeen mun vaatteet näytti tältä ja minä tolta. No ainakin tuli käytyä suihkussa matkalla kotiin. Jos positiivisena koitetaan pysyä. Näytin säälittävältä uitetulta koiralta kotiin päästyäni.



torstai 27. syyskuuta 2012

Mistä tietää että syksy on tulossa?

Siitä kun saa kietoa pehmeän ja lämpimän kaulahuivin kaulansa suojaksi, pukea neuleen päällensä ja vetää villasukat jalkaansa. Katsella puista putoavia lehtiä ja kaikkia niitä värejä mitä ympärillä huomaa olevan. Tänään huomasin että syksy on nyt oikeesti täällä. En oikein osaa päättää mitä siitä tuntisin. Ainakin tieto siitä että joulu on tulossa luo monenlaisia muistoja. Viime joulun jälkeen nimittäin romahdin. Nyt haluan olla jotain aivan muuta. Tiedän että tulen olemaan jotain aivan muuta. Syksyllä on myös synttärini. 19 vuotta- ei enempää, ei vähempää.


Haluan kertoa teille jotain. Mä parannun
Kävelin tänään Viljon kanssa ulkona ja mun poskelle vierähti kyynel. Se oli kuitenkin kyynel onnesta. Oli aika jollon en ees enää itkenyt(vaikka oonkin yliherkkä ihminen), koska mä en tuntenu mitään. Olin lähellä kuolla ja vasta tänään mä tajusin sen miten lähellä. Ja nyt kun mä tiedän että selviän, nyt kun mä tiedän että kaikki taistelu on ja tulee olemaan vaivanarvosta niin en voi muuta kun hymyillä. Ja vierättää niitä onnenkyyneleitä. 

Ja ettei kukaan luule toisin, tiedän kyllä että mulla on vielä ihan hurjasti edessä, mutta kyse on siitä että pääsin alun yli. Se on isoin, vaikein ja raskain kynnys johon valitettavan moni kompastuu yhä uudelleen ja uudelleen. Toiset eivät pääse koskaan yli ja se on niin väärin. Anoreksia on niin väärin.

Tiedän että selviän myös tulevasta.

Mun tän hetkisessä aterisuunnitelmassa on n.3000-3500 kcal. Toivotaan että tää nyt vihdoista viimein näkyis vaa'allakin! Lohdutuksen sanana kaikille niille jotka popsii jotain start-listan tapaista ja ajattelee painon räjähtävän pilviin.



Koska mulla ei nyt kummemmin oo höpöteltävää ajattelin tehä tämmösen plääplää jutun, toivottavasti ei mene ihan hukkaan ja jaksatte lukea. Idean sain Pinjan blogista.

10 vuotta sitten...
-Olin kahdeksanvuotias ala-astelainen täynnä tarmoa koulun suhteen. Halusin olla tulevaisuudessa lääkäri
-Onnellinen "kaikkien kaveri", jolle ne hymytyttöpalkinnot myönnettiin
-Harrastin taitoluistelua ja balettia
-Koin raskaita aikoja elämässäni, rakastin perhettäni vaikka meillä oli rankkaa ja maailman rakkain asia oli mun muutaman vuoden ikänen pikkuveli. Huolehdin siitä kun aarteesta.
-Olin se pieni vaaleahiuksinen pellavapää, joka etsi itseään maailmasta ja löysi koko ajan jotain uutta ja kiinnostavaa.

5 vuotta sitten...
-Olin 12 vuotias, yläasteen juuri aloittanut ja kovin hukassa siitä kuka oikeasti olen
-Halusin olla jo kovin itsenäinen sekä aikuinen, toisaalta taas halusin käpertyä äidin piiloon maailmalta
-Pärjäsin erinomaisesti koulussa, tähtäimenä edelleen lääkis
-Tajusin, ettei maailma ole niin hyvä paikka mitä olin luullut
-Jouduin ottamaan liian paljon vastuuta, liian aikaisin. Elämäni ei ollut ruusuilla tanssimista

3 vuotta sitten..
-Aloitin lukion ja olin onnellinen päästessäni pois yläasteaikaisesta ajastani. Päätin peruskoulun yhdeksikön keskiarvolla
-Olin kuitenkin entistä enempi hukassa ihmisenä, en ollut varma mihin kuuluin, kenen kanssa ja miksi
-Tiesin että haluan lääkäriksi, se ei ollut ala-asteen aloitettuani kadonnut minnekkään. Valitsin opiskeluni ja kurssini tämän pohjalta.
-Aloin olla yhä enemmän itsenäistymisen kynnyksellä, koin raskaita vaiheita ja asioita mitä en blogissa jaa. Hymyn alle osasin kätkeä kaiken. Iloinen, pirteä ja ystävällinen Jenni, joka auttoi kyllä aina muita, vaikka todellisuudessa olisi tarvinnut itse apua.
-Stressasin tulevaisuudesta ja sen hetkisestä tilanteesta

Kuluneena vuonna...
-Kadotin itseni anoreksian maailmaan, hukkasin todellisuuden. 
-Kirjoitin ylioppilaaksi yllättävän hyvällä menestyksellä tilanteeseen nähden
-Elin elämäni raskainta aikaa mutta koitin pitää kaiken silti kasassa
-Lopulta sorruin, en enää edes itse tuntenut itseäni
-Olin lähellä menettää elämäni

Eilen minä..
- Opiskelin kemiaa ja biologiaa
-Kävin sairaalalla
-Söin, join, nukuin
-Mietin elämää, mietin tulevaisuutta ja sitä miten selviän
-Kuuntelin musiikkia, katselin telkkaria ja luin lehtiä
-Puhuin ystävieni kanssa
-Kävin saunassa ja tein itselleni kasvonaamion maidosta ja liivatejauhetta(ohjetta saa kysellä) 

Tänään minä..
-Näin Minniä ja tunsin itseni avuttomaksi 
-Opiskelin ja innokseni huomasin olevani edellä lukuaikatauluistani!
-Lenkkeilin Viljon kanssa
-Autoin pikkuveljeä biologiassa
-Etsiskelin talveksi lämmintä takkia
-Söin,join,nukuin
-Itkin onnesta, itkin surusta
-Siivosin
-Tajusin että parannun- en enää pelkää.Ymmärsin että olen lähempänä elämää

Huomenna minä..
-Aijon jatkaa samalla asenteella mitä tänäänkin
-Aijon aloittaa viikonlopun vieton onnellisissa merkeissä

Vuoden päästä minä.. 
-Aijon olla terve, niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin
-Toivon mukaan opiskelen haluamaani alaa
-Kuuntelen kehoani ja löydän sisäisen tasapainon. En rääkkää, vaan arvostan itseäni
-Olen onnellinen



Ja ainiin oli mulla teille kysymyksiäkin taas! Jos vaan jaksatte taas tsempata ja auttaa. Ihan tulevaisuutta ajatellen jo kyselen; miten suhtauduitte siihen kun painonne alkoi normalisoitua ja keho tämän seurauksena muuttua? Millasia tunteita koitte ja miten niitä käsittelitte?


-



keskiviikko 26. syyskuuta 2012

"Ja sä oot yks taistelutahtosimmista parantujista ketä oon koskaan nähnyt"

Mun terapeutin sanat kumautti tärykalvoa ja siirtyi simpukan kautta aivoihin ja jotenkin kummasti löysi tiensä sieltä suoraan sydämeen (joku on kerranut selvästi ihmisen bilsaa taas tänään). "Susta näkee kyllä sen että meet vaikka läpi harmaan kiven jos sitä tahdot, et oo ollu yhtään väärässä kun oot kertonut luonteestas". Niin- kyllähän mä sen jo tiesin mutta jotenkin tän ihmisen sanat merkkas ja kosketti silti paljon.

"Sä oot edenny jo ihan huimasti, vaikket niinkään vielä fyysisesti, mutta psyykkisesti"




Aamulla olen kauneimmillani


Oon tällä hetkellä ihan hurjan onnellinen. Mä nään itekkin itsessäni sen mitä näkee muutkin, ison eron. Oon tuonut kaiken sen mistä oon puhunut nyt toteutukseen. En oo jättänyt pohdintojani ja tietojani siitä mitä voin tehdä parantuakseni vain sanojen tasolle, vaan oon pistänyt ne toteutukseen. Avaimet oli mun käsissä, mun oli vaan uskallettava käyttää niitä. Ja tiedättekös, nyt kun oon sen tehnyt niin voin kertoa ettei tuleviakaan lukkoja tee enää niin pahaa avata. Oon päässyt kunnolla yli alkutakertelusta. Mä parannun vihdoin.

Puhuttiin tänään sairaalalla siitä miten en sais olla itseäni kohtaan niin ankara. En saisi syyttää itseäni siitä että sairastuin, tai tuntea vihaa itseäni kohtaan siitä että olen antanut anoreksian tulla minuun. Kukaan ei kysynyt haluanko sairastua, ei mulla ollut päätäntävaltaa. Silti kamppailen näiden ajatusten kanssa. Siitä miten olen menettänyt osan elämästäni vaikka en olisi halunnut antaa anoreksialle sekuntiakaan. Ja siitä miten parantuminen vie tällä hetkellä suurimman osan voimistani. Tiedän että minulla on tulevaisuus edessä ja niin paljon unelmia toteutettavana. Tiedän myös sen, että on asioita mitä olen menettänyt. Muutamat ystävyyssuhteet tuntuvat menneen poikki, toisaalta toiset taas ovat vahvistuneet entisestään ja uusia on syntynyt. En olisi halunnut menettää kuitenkaan niitä vanhoja, tekisin mitä vaan asiat korjatakseni, aina se ei ole kuitenkaan pelkästään itsestä kiinni. Elämä kuljettaa.. uskon että tällä kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Mua satuttaa ajatella sitä miten paljon mun läheiset, varsinkin perhe, on kärsinyt anoreksiani takia ja miten paljon meillä on vielä yhdessä kestettävää. Tunnen syyllisyyttä..Onko muut kamppaillu tällasien tunteiden kanssa? Neuvoja eroon pääsemiseksi tai edes kaiken lieventämiseksi?



Eilen olin lähössä Viljon kanssa kävelemään, se sai hienosti kierrettyä hihnansa mun jalan ympärille ja kompastuin upeessa kaaressa meijän kivirappusiin. Herkimmät silmät kiinni än yy tee nyt. Sain polveen kauheen lommon ja nyt se lepää sideharson ja pumpulikerroksen alla. Viljo koitti naureskellen lohdutella vieressä- "ei sattunu, ei sattunu"- juu eipä.







Tänään oon sitten tosiaan sairaalalla käynyt, lueskellu kemiaa ja biologiaa, kävelly tuolla jo kovin kylmäntuntusessa syysilmassa ja koittanu nauttia nopeemmin pimenevistä illoista.

Odotan jo kovasti että saan naiselliset muotoni takas. Törröttävät luut piiloon, ranteen paksusen olkavarren normaaliks, luurankomaisen ulkonäön pois ja jotain muutakin kroppaan kun pelkkää luuta ja nahkaa.

Ai niin, ensimmäiset nutrdirinkit on myös tullut juotua, eikä tehnyt edes pahaa. Ne on se mun lääke tällä hetkellä.
Tänään oon nauttinu lounaalla kanariisi-wokkia ja päivällisellä jauhelihakastikketta sekä perunoita. Pelkäsin, että alan kompensoida ruokailuilla noiden nutrien takia, mutta pystyin hyvin pitään sairauden poissa ja luottaan niihin kehon tuntemuksiin. Voin kertoa että ruokaa on mennyt alas taas paljon, mutta se kertoo vaan yhestä asiasta; mun kroppa haluaa korjata itsensä ja päästä tasapainoon. Mä teen kaiken, jotta pystytään pelaan sen kanssa yhteen, en aijo enää koskaan toimia väärin sitä ja itseäni vastaan.


Siinä nyt vähän tän päivän kuulumisia. Kiitos teille kaikille lukijoille jotka ootte auttaneet ja ohjanneet mua, sekä tsempanneet vaikeina aikoina. Teistä on ollut hurjasti apua ja tiedän että on myös tulevaisuudessa. Oon onnekas ihminen, koska oon saanut tälläsen tukiverkoston omakseni! Toivottavasti myös te saatte mun kirjotuksista jotain ittellenne.
Piti vielä kysellä tästä liikunta-asiasta. Te joille pakkoliikunta on ollut osana sairauden kuvaa- kuinka kauan kului että pystyit oikeasti antamaan itsellesi luvan vain olla ajattelematta sitä tippaakaan. Millon pystyit aloittamaan urheilun taas ja tuntemaan siitä aitoa hyvää oloa jälleen? Nämä kysymykset pyörivät myös tällä hetkellä päälimmäisenä ajatuksissani.


tiistai 25. syyskuuta 2012

Nutridrink



Tälläsenä pienenä välipostauksena ilmoitusluontainen asia, mikä nyt varmasti jo otsikostakin selviää. Monet lukijat ovat olleet kovin huolissaan, samoin läheiset, joten halusin infota teitä nyt heti.
Otin taas ravitsemuterapeuttiini yhteyttä ja ehdotin täydennysravintojuoman käyttöönottoa, sillä paino ei ole alkanut halutusti normalisoitumaan. Olen miettinyt ja punninnut, kirjottanut viestiä rt:lle ja pyyhkinyt sen taas pois. Mutta miksi jahkailisin? Luulenko että joku taika minut parantaisi. Kiitos kaikille jotka viime postauksessa tsemppasivat ja vakuuttelivat että nämä juomat ovat se lääkkeeni tällä hetkellä. Osittain teidän ansiosta tajusin että nyt ei enää ole aika odottaa. Olen jahkaillut liian kauan ja odottanut että josko se paino nyt yhtäkkiä, kuin taikaiskusta alkaisikin nousta.

Mun vihantunteet anoreksiaa kohtaan voimistuu päivä päivältä. On niin epäoikeudenmukasta että se vie ihmishenkiä ja pistää meidät sairastuneet tällaisen taistelun kohtaamaan. Anoreksia on mystinen, toivon että vielä jonain päivänä olemme viisaampia. Sen tiedän että minä en elämääni sairaudelle anna, se on minusta itsestäni kiinni ja minä pelastan itseni mahtavien tukieni avulla. Tehkää te kaikki muutkin niin. Anoreksia ei ansaitse enää yhtäkään uhria lisää!

Niin ja sitten vielä siihen että millaisia kokemuksia teillä on ollut näistä lisäravinnejuomista? Kaikki tieto ja juttu on nyt avuksi. Vaikka itse päätin juomia ehdottaa ja todella haluan ne nyt ottaa mukaan, jotta painoa saadaan normalisoitua, kummittelee toki sairauden ääni silti korvassa. "Nyt kun juot näitä niin sun paino nousee nousemistaan eikä koskaan kyllä lopeta"- right....
No, koitan sulkea sen tyhmän mörön järjettömät ajatukset ja luottaa omaan kehooni sekä viisaaseen mieleeni. Jos vaan te voitte auttaa niin todella mielelläni avun otan jälleen vastaan!


Ps. Olin aivan varma äsken että meijän pihassa suoritetaan joukkomestausta, sellainen vinkuna ja huuto pihalta tuli. Menin katsomaan mistä kiikastaa ja kaksi uros fasaania oli pistänyt ihan kunnon taiston päälle. En kerennyt ottamaan teille ottelusta kuvaa, ainoastaan rauhoittuneesta kaksikosta. 

Uskon ton pikkukuvassa olevan voittaneen


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

miinus 600 grammaa, kolme päivää

Tuntuu että kroppa nappaa tällä hetkellä kiinni ihan kaikesta energiasta mitä sille koittaa antaa. Mä järkytyin eilisessä aamupunnituksessa. Ateriasuunnitelmaan ollaan tehty lisäyksiä ja silti paino oli tippunut. Juuri kun olin päässyt sinne painoon missä huitelin osastolta lähtiessäkin. Toki tälle voi olla monia monia selityksiä, mutta kyllä tuntu toivottomalta. Olenkin nyt pohdiskellut syitä sille, mistä pudotus on voinut johtua (lisäyksien ja energiapitosempiin tuotteisiin vaihtamisen jälkeenkin):



1. Lounaani on edelleen liian kevyt? Huomaan että päivällisellä kun syömme perheen kanssa yhdessä uskallan paremmin luottaa kroppani ääneen (nimimerkillä eilen viisi perunaa ja neljä kalapihviä+kastike ja kasvikset). Lounaan jälkeen ruoka saattaa pyöriä koko ajan mielessä, olen miettinyt onko se psyykkistä vai johtuuko se siitä että kroppa huutaa rakennusaineita lisää ja lisää

2. Kehoni tarvitsee nyt vaan ihan hirveesti energiaa kaiken aliravitsemuksen aiheuttaman korjaamiseen ja sitä on minun edelleen hankala käsittää. Tiedän että jokaisella anoreksiaa sairastavalla keho käyttäytyy ruuan syömisen alottamisen jälkeen eri tapaan. Toisilla paino alkaa nousta aika nopeastikkin, suhteellisen pienillä määrillä, kunnes touhu tasoittuu. Toisilla taas nousun lähtöön saaminen on vaivalloista ja itse kuulun tähän kastiin.

3. Kulutus? Tässä en näkisi ongelman olevan, koska liikunta on ollut aika rajotettuna siihen puolentunnin kävelyyn. Hyötyliikuntaa tulee toki enemmän mitä osastolla, mutta sitä nyt on vaikea/mahdoton välttää.

Vaikka etenen koko ajan on minullakin toki huonompia aikoja ja hetkiä. Nykyään ne jäävät kuitenkin nimenomaan vain hetkellisiksi. Ahdistusta on, mutta se ei ole enää viikkoja kestävää. En aijo jäädä vain voivottelemaan eilisen aamun tuloksia, vaan tehdä asialle jotain. Se mitä koitan tällä hetkellä eniten itselleni vakuutella on se, etten saa pelätä. Mun on uskallettava päästää nyt ihan kaikista anoreksian sumentamista vääristä ajatuksista irti, jotta saadaan sitä painoa normalisoitua. Se on nähtävästi mun keholla jo ihan tarpeeks vaikeaa ilman niitäkin.


Ja nyt teiltä rakkaat lukijat, lohduttavia sanoja, neuvoja, vakuuttelua, mitä vaan! Kaikki otetaan vastaan. Kiitos!



perjantai 21. syyskuuta 2012

Step by step

Päätinpä tässä lounaan päätteeks istahtaa alas ja kirjotella teille nyt kun aikaa on. Unohdin tietenkin kuvata ruokani, mutta söin paistettua kuhaa ja perunoita kera creme bonjour cusine valkosipuli-yrtit kastikehommelin kanssa. Mikä nyt se ikinä sitten oikeesti onkaan..



Kuten otsikko jo kertookin askel askeleelta mennään koko ajan eteenpäin. Mulla on ollut aina se vahva parantumismotivaatio yllä, mutta joskus oon luullut olevani anoreksian päällä, vaikka tilanne oliskin ollut täysin päinvastainen. Tällöin mun läheiset koitti selittää että nään tilanteeni väärin. Nyt mulla on kuitenkin tunne että alan pikkuhiljaa jättää sitä kaikista pahinta romahdusta historiaan. En väitä etteikö matkaa olisi edessä päin vielä hurjasti, mutta nyt olen oikeasti päässyt alkuvaikeuksista eroon. Tämän on myös huomannut parantumisessa eniten auttanut äitini sekä sairaalan hoitoryhmäni henkilökunta (ravitsemusterapeutti, hoitajat, lääkärit, psykiatrit..). Eilen sain myös kuulla ihania sanoja ystävieni suusta. Minnin lauseet jäi erityisesti koskettavina mieleeni.

"oon onnellinen että sä oot päässyt noin paljon eteenpäin, sä oot ihan eri ihminen kun sillon kun me tavattiin ekaa kertaa. sä oot oikeesti herännyt henkiin "

Niin- mä oon oikeesti herännyt henkiin. Oon päässy takasin elämään. Muutama kuukausi sitten olin vielä ihan eksyksissä. Luulin että oon ihan hyvinvoiva, parantunut ja että anoreksia mörkö ei enää kuiskaile. Huijasin tiedostamattani itseäni sekä muita. Kunnes käänsin kelkkani totaalisesti ja päätin että jahkailu saa nyt loppua. Kaikki oli kiinni musta, mulla oli tuki (lukijat, perhe, ystävät, ammattiauttajat ja muut läheiset) mutta se joka muutoksen pystyi tekemään olin minä. Vaatii äärettömän määrän rohkeutta ja taistelutahtoa elämänsä puolesta kohdata se ahdistus. Kohdata jokin mitä ei voi selittää ihmisille, jotka eivät anoreksian kanssa joudu kamppailemaan. Mä oon aina ollut vahva ja päättäväinen. Periksantamaton ja täydellisiin suorituksiin pyrkivä luonne. Silti anoreksialle kampoihin pistäminen meinasi muodostua mahdottomaksi. Mutta nyt ollaan vihdoin edetty. Askel askeleelta.

Tajusin etten halua kuolla. Mä tiedän miten paljon mulla on tulevaisuudessa tavoteltavaa, miten paljon mulla on unelmia toteutettavana. Miten paljon enemmän mä ylipäätään oon ilman anoreksiaa. Tunnen tätä sairautta kohtaan ihan valtavan suurta vihaa, ei sellasella oo oikeus viedä pois mun elämää. Kukaan tai mikään ei ole oikeutettu sitä toiselle tekemään. Enkä mä aijo antaa sellasen epäoikeudenmukasuuden tapahtua.

Mun parantumisen vauhtiin pääsemisessä on ollut kyse siitä että olen uskaltanut. Uskaltanut nimittäin ottaa enemmän vastuuta itselleni. En jäädä roikkumaan muiden varaan, koska muut eivät minua lopulta voi pelastaa. Myöskään ateriasuunnitelmat tai muutkaan rajoitukset eivät olleet ehkä omalla kohdallani kaikista paras tie tai vaihtoehto.
Itse olen nyt huomannut että kehon kuuntelulla pääsen parhaimpiin tuloksiin. Ja niinhän se menee että jatkossakin on tarkotuis ilman listoja syödä. Normalisoida syömiskäyttäytyminen ja sitä tässä samalla parhaillani jo teen. Haluan alkaa luottaan kroppaani, pelata sen kanssa yhteen ja tajuta että kehon viestien kuunteleminen, niiden mukaan toimiminen ja kehon auttaminen on kaikkea muuta kuin kontrollin menetystä! On tyhmää taistella omaa kehoa vastaan, rääkätä ja satuttaa sitä koska anoreksia niin haluaa. En aijo enää alistua samaan!
Oikeastaan olen tajunnut että aivan liian harva meistä kuuntelee kehoaan. Ja loppuen lopuksi se on kuitenkin ihan varmasti se joka tietää mikä sinulle oikeasti on hyväksi. En puhu nyt pelkästään syömisestä, vaan ihan kaikesta. Ennen tätä ongelmaa ei ollut, luulen että se on pitkälti nyky-yheiskuntamme aiheuttamaa. Mutta tähän aiheeseen voidaankin sitten palata jossain toisessa vaiheessa.



Voin rehellisesti kertoa että yhdessä kohdassa oli vaihe kun mun teki mieli luovuttaa. Se oli takapakki- iso sellainen, enkä heti edes nähnyt sen olemassa oloa tai tuloa. Mietin pitkään ja hartaasti miks mä taistelen vastaan ja voittaminen tuntu jo melkein mahdottomuudelta. Periks ei kuitenkaan saa antaa ja mä en oo sellanen ihminen joka luovuttais. 
Tiedän että edessä on ylä-sekä alamäkiä. Olen valmis kohtaamaan kummatkin. Sisulla ja tarmolla kaivan itseni ylös anoreksia mörön käsistä muiden tukemana ja nyt olen alun jumittamisen jälkeen vauhtiin päässyt.

Ylempänä vähän kuvia eiliseltä ja tästä päivästä. Aamulla olin tosiaan kirjastossa lueskelemassa ja laskeskelemassa kemiaa. Ajatus kulki hyvin- huomaan sielläkin jo muutosta. Eilen käväsin sairaalalla ja meillä oli psykiatrin kanssa oikein antosa keskustelu, parantumistahtoa edelleen lisää luova. Viljon kaa on tullut tuolla raikkaassa syyssäässä käveltyä, viime aikoina onkin ollut ihan kiva ilma. Talvea en tosin mitenkään innolla odota.


Mä mielelläni kovasti kuulisin teiltä edelleen mielipiteitä siitä mistä haluutte että kirjottelen tai mistä haluutte tietää lisää. Kaikki palaute on tervetullutta, ilolla otan vastaan myös niitä neuvoja ja apuja. Parantuneilta kuulisin tietenkin mielelläni ohjeita, koska teillä niitä ihan varmasti on. Olen päässyt suurimmista anoreksian aiheuttamista peloista eroon. En pelkää enää painon käsiin räjähtämistä (tullut todistettua omalla kohdallani varsinkin hyvin vääräksi) tai tunne ahdistusta siitä että puntarin lukemat alkavat kasvaa. Nään sen merkkinä parantumisesta. Mitä uhkia te näätte että matkallani vielä on? Ja mitä voin tehdä niistä ylipäästäkseni?

torstai 20. syyskuuta 2012

Mää tykkää su blogist- tunnustus


Mää tykkää su blogist. -tunnustuksen pelisääntöinä sanotaan seuraavaa! 
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle(5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla. (Jennin säännöt 15)
3. Kopioi post it- lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it- lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Kiiiitos kovasti ihanalle Karotarelle joka mulle tunnustuksen myönsi. On ihanaa että mun höpinöistä ollaan kiinnostuneita ja kuinka te lukijat jaksatte tsempata! Teistä on niiin valtava apu mun parantumiselle.

Mietin kauan ja hartaasti kelle mä haluan omat viisi tunnustustani antaa (miks vaan viis tää on mahdoton tehtävä..) mutta valittava oli. Perässä pienet perustelut:

1. Mulle äärettömän rakkaan, anoreksian kanssa myös kamppailevan Minnin blogi. Tää tyttö on ollu mulle pelastus. Tuetaan toisiamme sairauden kanssa, nostetaan toinen pohjalta taas pinnalle kerta toisensa jälkeen. Yhessä me jaksetaan taistella tuplasti vahvemmin ja voitetaan molemmat. Meijän juhannusreissua odotellessa!

2. Toisena haluan mainita omalle matkalleni merkittävän motivaattorin. Nään tässä tytössä paljon samaa mitä mussa itsessäni on, jossain vaiheessa terveellisyys ja liikunta muuttui kuitenkin vain rajoituksiksi, pakoiksi ja hengenvaaraksi. Haluan päästä entiseen ja tämä heidin blogi on sellainen mikä auttaa jaksamaan. Huijjaan tässä haasteessa nyt pikkusen ja samoilla perusteilla linkkaan vielä toisenkin mahtavan parantumistani inspiroivan blogin. Ja ainiin tähän kategoriaan kyllä vielä nannen blogi. Hitsi nyt menee jo kyllä liian rankaks sääntöjen rikkomiseks. No koettelen rajojani...

3. Kolmantena haluan mainita mun matkaa auttaneen, pelkoja selvitelleen ja paljon paljon neuvoilla auttaneen marikan blogin. Sillon kun aloin tajuta että mulla on anoreksia ja jotain toiveita elätellä parantumisesta, marikan tekstit oli mulle tärkeitä. Toivon että tää tyttö itsekkin voittaa taistelun, nyt takapakkien jälkeen näyttäisi taas parempi vaihe olevan käsillä. Tähän liittäisin myös Tiian blogin.

4. Neljäntenä lääkiksessä opiskelevan sansun blogi. Syy aika ilmiselvä, tyttö jonka elämä on sitä mitä minäkin tulevaisuudessa haluan elää.

5. Viidentenä blogit joita aluksi ajattelin pelkkänä muotihömppänä mutta jotka tällä hetkellä vaikuttavatkin omaan parantumiseen kovasti;  ps. i love fashionxeniasdayfocusonfashionninajanikamaximumcolorjust-my-imaginationtickle-your-fancycharmingcava ja viimeisenä natalievilen . En jaksa selittää yksityiskohtasesti mikä näistä tekee sen mikä mua parantumaan tsemppaa mutta siellä se on. Kiitos blogien kirjoittajille valtavasti.

Ja niin tässä nämä viisi(=15) blogia jotka ovat mulle tällä hetkellä tärkeimpiä. Mä haluaisin mainita tähän kyllä vielä niin paljon muitakin mutta tein nyt tälläset luokat joihin laitoin luokkaansa kuuluvan blogin. Luen myös paljon muiden anoreksian kanssa taistelevien blogeja. Toivon kaikille näille elämää ilman anoreksiaa, tiedätte kyllä jos tarkoitan juuri sinua. Olen varmasti postauksiisi kommentoinut. En vaan viittinyt olla tämän suurempi sääntöjen rikkoja ( ihan kuin en olisi jo) ja postata myös teidän blogejanne. 




keskiviikko 19. syyskuuta 2012

If tomorrow never comes?




Ja tähän loppuun jotain ei niin ilosia uutisia. Mietin että kerronko tästä blogin puolella, mutta haluun vähän purkaa tuntojani. Tajusin äsken kotiin tultuani että tää kyseinen videonpätkä ois voinut jäädä mun viimeseks viestiks teille. Kaupunkiin pyöräillessäni(vaihdon puolentunnin kävelyn siihen) sain sydämeen rytmihäiriöitä. Näitä samasia oli sillon kun elin mitättömillä kaloreilla ja juoksin kuitenkin hulluna. Nyt oireet kesti pidempään, istuskelin bussipysäkillä ja odottelin pitkään tasaantuuko lyönnit yhtään. Sydän hakkasi välillä tuhatta ja sataa, välillä pulssia ei tuntunut ollenkaan. Pelästyin ihan todenteolla- anoreksiaan voi oikeasti kuolla. Tämä jos joku herätteli taas lisää, miten koskaan olen antanut anoreksian määräillä minua ja saattaa kaiken tähän tilanteeseen. Mulla on niin paljon annettavaa maailmalle etten halua täältä vielä mihinkään lähteä. Toivottavasti jokainen saman sairauden kanssa kamppaileva oikeesti ymmärtää että tää sairaus voi oikeasti tappaa. Taistelkaa vastaan, ansaitsette elämän!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Lisäyksiä ja vaihtelua

Anteeksi taas tää tauko(montakohan kertaa oon alottanu näin), mutta mulla on ollut hirveesti ohjelmaa päivissä. On ollu jos jonkinnäköstä terapiaa ja sairaalakeikkaa sekä juoksevia asioita mitä on pitäny hoidella. Lisäks oon koittanu laskeskella fysiikkaa, mihin on kulunut päivästä myös aikaa. Mutta nyt vihdoista viimein pääsin taas vähän päivitteleen! Huomenna ajattelin väsätä videon kun siitä viimekskin niin kovasti pidettiin.



Painonnousu ei oo ollu edelleenkään halutussa tahdissa. Se on pysynyt edelleen aika vakiona paikallaan, joten otin oma-alotteisesti ravitsemusterapeuttiin yhteyttä sp:n kautta. Sovittiin yhdessä muutamista lisäyksistä ja siitä miten nyt on tärkeetä vaan kuunnella omaa kehoa kun oon sen hienosti pystynyt vihdoin alottamaan. En enää pelkää, tiedän että kroppa tietää mikä on mulle parasta ja se on ainoo tukipilari mikä ei varmasti mua petä. Ruokamäärät ovat suunnitelmassani tällä hetkellä liian pieniä kehon tarpeisiini nähden, joten pelataan nyt sen neuvoilla. Tarkotushan on joskus päästä kokonaan kaikista suunnitelmista eroon ja alkaa syödä normaalisti, sillain miten keho ohjaa. Miksei siis opetella sitä tässä samalla? Kaks kärpästä yhdellä iskulla!
Oonkin tosi tyytyväinen että oon uskaltanut alkaa luottaan kehooni, pelaan sen kanssa nykyään hyvin yhteen, mikä on ollu kadoksissa jo pitkään.

Oon motivoitunut painonnormalisoimiseen sekä parantumiseen, en tunne enää sitä pelkoa että paino räjähtäisi käsiin. Oon konkreettisesti nyt sen nähnyt. En tunne ahdistusta kasvavasta puntarin lukemasta yhtään. Mun psyykkeen puolella on tapahtunut ihan huimia muutoksia, fyysinen osa seuraa edelleen perässä, mutta enää en salli sitä. Se on osa parantumista ja haluan muutenkin naiseuteni vihdoin takaisin! Elämäni takaisin.

Oon kiitollinen kaikista neuvoista ja vinkeistä mitä te lukijat jaatte mun kanssa. Ne on arvokkaita ja antaa mulle ittelle aina pohdittavaa. Kommenttinne piristää päiviä ja en voi kun ihmetellä miten 99% kaikesta on aina positiivista. En tiedä miten pystyisin välittään parhaiten nää tuhannet kiitollisuudenosotukset ja lauseet joten jos vaan on jotain toiveita postauksien tai minkä vaan suhteen niin ne varmasti toteutan!

Tälläsiä terkkuja tällä kertaa, positiivisina palailtiin jälleen ja tiedän että palaillaan jatkossakin. Mun parantuminen on tapahtumassa! Pienin ja suurin- mutta jatkuvin- askelin.

Loppuun vielä pieni tsemppikollaasi siitä miksi parantua. Syitähän on äärettömästi mutta tässä muutama.




Ps. Niin ja huomasin otsikon.. piti niistä vaihteluistakin kertoa. Ollaan vaihdettu rasvasempiin jugurtteihin, maisteltu uusia leipiä ja näin edelleen! Tuntuu hyvältä.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Painosta

Mulla on ollu ihan hirveesti pelkoa siitä että paino "räjähtäis" käsiin. Etten pystyis kontrolloimaan sen nousemista tai että se tapahtuis hallitsemattomasti eikä koskaan pysähtyis. Tiedän että nää on täysin sairauden luomia ajatuksia eikä pidä alkuunkaan paikkaansa. Tänään aamupunnituksessa totuus iski vasten kasvoja.

Oon syönyt nyt tässä jo jonkun aikaa ihan sen kehon mielen mukaan, en pahemmin oo ateriasuunnitelman määristä välittänyt. Oikeestaan päivällisellä oon ottanut ruokaa lisää välillä jopa neljä kertaa. Välillä tunne siitä miten ruoka pyörii koko ajan mielessä ja nälkä tuntuu loputtomalta on pelottava. Pelottava siksi että luulee sen jatkuvan aina. Tiedän kuitenkin hyvin että tämän hetkinen tilanne on täysin aliravitsemuksen aiheuttama. No nyt taas eksyy vähän aiheesta... asiaan siis. Vaikka oon syönyt kehon nälän mukaan (joka oikeesti on ollu ateriasuunnitelman määriä paljon paljon suurempaa) paino on pysynyt aikalailla vakiona. Hämmästyin astuessani vaa'alle ja tajusin miten vaikeaa se painonnormalisoiminen ihan oikeasti on. Toki toisilla helpompaa, toisilla vaikempaa, mutta kuitenkin. Elimistö tuntuu tarvitsevan energiaa ihan hirveesti.
Tähän kun lisää sen etten ole liikuntarajotuksista yhtään livistänyt niin tuntuu hassulta ettei nousua ole juuri tapahtunut.Jos minun jostain pitäisi huolissani olla niin siitä miten saan painoa nostettua, eikä niinkään siitä että se jotenkin hallitsemattomasti alkaisi nousta.



Kaipaisin kuitenkin tukea ja neuvoa, ehkä rauhoittavia sanoja. Nälkätuntemukset tuntuvat vahvistuneen nyt kun olen vihdoin alkanut syömään kehoa kuunnellen. Ruoka saattaa vallata ajatukset esimerkiksi nukkumaan mennessä tai jos yöllä herään. Meneekö tämä todella ohi sitten kun aliravitsemustila korjaantuu? Loppuuko tunne "pohjattomasta" vatsasta ja kaikesta edellä mainitusta?
Parantuneet ovat kertoneet että se todella on näin mutta vakuuttelua ei koskaan ole liikaa. Anoreksia niin katalasti koittaa jauhaa kaikkea muuta.

Etenen koko ajan kohti elämää ja parantumista, mä oon varma siitä että pääsen tästä eroon ja koitan suoriutua siinä niin pian kun vain on mahdollista. En enää itse viivytä elämäni takaisin saamista, paranemisprosessi on muutenkin jo tarpeeksi aikaa kuluttava.

Kiitos kaikista ihanista kommenteista mitä olen saanut taas teiltä lukijoilta viime aikoina. Ette tiedäkkään miten paljon ne mulle merkkaa. Olisiko toiveita postauksille, videoita? valokuvia? jotain ihan muuta? vai onko teidän mielestä kivoin lukea vaan aina päivän kuulumisista ja sen hetkisistä ajatuksistani?

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Päivä kuvina

Tätä ollaan niin monesti kyselty, että päätin taas uudestaan toteuttaa. Niin hirveetä kiirusta vaan ollut viimeaikoina ettei oo jäänyt aikaa, mutta nyt kun sattui rauhallisempi päivä eteen niin mikä ettei!

Heräilin aamulla kahdeksan maissa ja ensitöikseni sain olla pikkuveljelle pelastavana enkelinä. Sillä oli kotitalouden kurssilta kotitehtävänsuorituspaperi allekirjottamatta mutta pistin nimen kauniisti ruutuun.

Ulkona ei ollut mikään mahtavin sää, utuista ja tihkua- selvästi syksy tekee jo tuloaan vaikka iltalehti tykkääkin intiaanikesistään ilmotella.

Söin aamiaisen ja sen jälkeen käynnistelin konetta. Eksyin hetkeksi netin ihmeelliseen maailmaan. Lueskelin blogeja ja selailin facebookkia, järkevää ajan käyttöä, mutta eipä tässä saikulla oikein järkevämpääkään keksi.



Aamupäiväni pyhitin suurimmaksi osaksi fysiikan opiskelulle. Ulkona keli sen kun paheni ja sain taustamusiikkina kuunnella sateen ropinaa. Lueskelun ohessa söin välipalani. Kun keskittyminen alko herpaantua päätin lakkailla kynteni uuteen uskoon, vanhat olivat jo sen verran kuluneet että oli aikakin.


Lounaaksi söin omatekemääni kananuudeliwokkia ja jälkkäriksi päärynän. Tässä näitä määriä nyt on hankala nähdä tai kertoa, syön nimittäin nykyään ihan siltä miten keho kertoo. Otin siis vaan kuvan valmiista ruuasta. Oli namia!
Lounaan jälkeen kävin koiran kanssa kävelylenkillä. Sade oli sopivasti lakannu ja me selvittiin kuivin nahoin. Heti tosin kun oltiin ulko-ovi perässä kiinni lyöty niin alko vettä tulla kun saavista kaatamalla. Ihan nappi suoritus ajotuksen kannalta etten sanois.



Kun oltiin lenkiltä tultu niin söin mun välipalan ja laitoin itteni vähän ehostetumpaan kuntoon. Oltiin sovittu Minnin kanssa että nähdään iltapäivästä. Minni matkas tänne hämeenlinnaan ja käytiin kahvilla. Ja nyt tulee se tän postauksen ehkä suurin ja hienoin juttu. Mä oon ylpee ittestäni ja sanoinkuvaamattoman kiitollinen Minnille. Se sai mut nimittäin pitkän (tunnin) suostuttelun ja kamppailun jälkeen maistaan palan tummaasuklaata. Minni tietää että makee aiheuttaa mulle sen kuvotuksen tunteen, mutta keksi ettei tumma suklaa sitä välttämättä aiheuta. 
Pitkän pään sisäsen taistelun jälkeen tartuin haasteeseen ja mä todellakin söin sen hemmetin palan! Maku oli ihan ok, ei nyt mikään "nam tätä heti lisää", mutta menetteli. Ei onneks tuottanu sitä kuvotusta, jota osastolla piti kestää. Tää oli taas iso isku vasten anoreksian kasvoja. Teen koko ajan askelia kohti parantumista, viime päivinä oon ottanu hurjia harppauksia. En tahdo enää viivytellä, jahkailla ja seistä toinen jalka haudassa. Se on loppu nyt!


Todistusaineistoa Minni murun käsissä

Pelkäsin että suklaan pala aiheuttaa jonkunlaista kompensointia sitten päivällisellä mutta en antanut sen tapahtua. Pidin huolta asiasta myös sillä että pyysin vanhempien asiaa tarkkailemaan. Ja kun sanon etten kompensoinut, se todellakin tarkoittaa sitä- otin kolmesti lisää jauhelihakastiketta, koska kehoni niin kertoi. Mun on vaan luotettava sen ääneen, se ei mua harhaan johda!





Ja ilta sujui näissä merkeissä!










tiistai 11. syyskuuta 2012

Ensimmäistä kertaa ilman desimittoja

Voisin tiivistää tän postauksen tunnetilan ainoostaan yhteen sanaan; vapaus.
Mä tunnen että oon vapautunut, se sama vanha Jenni. Voisin melkein itkeä, koska oon niin valtavan onnellinen.



Tänään oon hoitanu ruokailuni ilman desimittoja ja päinvastoin kun voisi olettaa tunnen olevani nyt paljon kylläisempi, eikä nälkä oo jäänyt aterioitten jälkeen kutkuttelemaan. Anoreksia oli rajotuksia, aikatauluja, just tiettyjä desi- ja grammamääriä sekä lukemia. Kaikkea sitä mikä ei normaaliin, kehon singnaalien mukaan sujuvaan syömiseen kuulu. Ateriasuunnitelma kannatteli kaikkia näitä mukana, joten en tavallaan päässyt vapaaksi. Syöminen oli yhä kontrollia, siitä oli vapautuneisuus tai normaalius kaukana.
Tiesin että mun pitää päästää irti, tiesin sen alusta alkaen kun listan käteeni sain. Mutta vasta nyt se oon uskaltanu tehä ja voin sanoa että tää tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Päätin kuitenkin varmistaa ettei sairaus pääse ottamaan liikaa valtaa nyt kun en enää suunnitelmaa niin paljoa seuraile. Välipalat, iltapala ja aamupala rakentuvat aikalailla edelleen samoista komponenteista. Syön sen 6 kertaa päivässä, eli ihan kokonaan suunnitelmastani en ole luistamassa. Tiedän kuitenkin että tämä nykyinen menettely tapa on paras- se on tie parantumiseen.

Mä herään joka aamu eilistä vahvempana. Vihdoin tunnen että tää kaikki taistelu, ahdistus ja tuska on ollut vaivan arvosta. Alan saada kiinni elämästä.



Vapautuneisuus ruokailujen suhteen on levinnyt myös muualle, en tunne enää pakkoliikunta ajatuksia. Muutkin rituaalit on alkaneet hellittää, eikä kaiken pidä olla enää niin kontrolloitua ja kaavamaista. Opettelen pienin askelin elämään hetkessä. 

Tiedän että osan korvaan saattaa kuullostaa hölmöltä mutta tein myös yhden vaatimattomalta tuntuvan, mutta päässäni suuren valinnan tänään. Mun teki mieli aterian jälkeen pureskella yks purukumi. Oon jostain ihme syystä kieltäny itseltäni myös purkan, tätä on jatkunu se puolisen vuotta, mutta tänään päätin että hitot mistään purkka kielloista. Se on vaan hyväks mun hampaille. Ja oli muuten paras purkka koskaan!

Kiva kuulla että tykkäsitte muuten videosta, jatkossakin niitä aijon väsäillä. Tosiaan nopeempaa välillä sitä kautta päivitellä kuulumisia kun tälläin kirjottamalla. 
Heipat myös kaikille uusille lukijoille, uusia silmäpareja on aina mukava saada parantumisen tueks lisää!

maanantai 10. syyskuuta 2012

Video höpöttelyä


Eli tässä vähän kuulumisia eliseltä, toivottavasti video pelaa, en oo mikään tekniikan ihmelapsi ja ois ihan huikee suoritus jos onnistuin tässä heti ensimmäisellä kerralla.

Kiitos teille kaikille lukijoille, jokainen on tärkee mun parantumisen kannalta <3

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Rajojen ylitystä- valtava harppaus kohti elämää

Tämä päivä tiivistettynä, palailen huomenna paremmin ja teen sitä videopostausta. Nyt kuva kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa.


Minä ja ravintola, kiitos minni ihanasta illasta!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Kiirettä kiirettä

Mulla on ollu ihan kauheesti tässä kaikkee puuhaa, jonka vuoks en oo ihan hirveesti kerenny blogia päivitteleen. Pahoitteluni siis ! Päätin että kun 200 lukijaa tulee täyteen toteutan ton videopostaus toivomuksen.
Mulla on nytkin vähän tässä kiirus meneillään, mutta oli pakko tulla ilmottamaan olemassa olostani. Laitoin alle muutamia kuvia päivältäni, sen verran mitä kerkesin napsia. Palailen viimeistään huomenna paremmin ja kerron hoitoneuvottelusta ja kuulumisista paremmin näin yleensäkkin. Päiväni kuvina postausta teen myös, kunhan saan sellasen rauhallisemman päivän ettei aikataulu olis näin tiukka mitä se on nyt ollut.

 



keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Tahdonvoima

Tein eilen teille päiväni kuvina postausta ja illalla kun aloitin kuvien latailun koneelle huomasin kaikkien päivän aikana ottamieni kuvien kadonneen.. En tiedä mitä oon sählännyt, mutta se postaus antaa siis vielä odottaa itseään.

Anoreksia on koetellut mua ihan todenteolla viime päivinä. Tiedän että sairastaminen on tosi aaltoilevaa ja nyt ollaan oltu taas sen aallon pohjalla. Mun on vaan oltava kova, vahva ja taisteltava. En anna periks enkä aijo enää jumittaa paikoillani ja jossitella yhtään.



Multa on aina löytynyt tahdonlujuutta ja tahdonvoimaa. Siitä huolimatta että nämä kaksi asiaa on mun persoonassa vahvasti esillä, oon joutunut anoreksian myötä kasvattaan niitä vielä ihan tajuttomasti lisää. Mörkö on joku sellanen asia minkä vastaan taistelu on varmasti mun elämän rankin kokemus. Tiedän että selviän siitä voittajana ja tiedän myös sen että tän jälkeen selviän mistä vaan eteen tulevasta.

Se että muutamat päivät on olleet ahdistusta ja itkua kertoo taistelusta. Mun on kohdattava ahistus, jotta pääsen eteenpäin. Jos joskus tuntuu liian hyvältä on se usein merkki siitä että asiat eivät etene. Sairastavan on haastettava itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Kohdattava ahdistus ja mörkö pelottomana ja sitä kuuluisaa tahdonvoimaa täynnä. Ja sitä mä tällä hetkellä teen.



Oon niin vihanen anoreksialle. Oon vihanen siitä miten mun perhe joutuu taistelemaan tässä mukana. Mä tiedän miten itsekkäästi ja tyhmästi sairaus saa mut käyttäytymään ja haluan mahdollisimman nopeesti kaikesta siitä irti. Tunnen oikeesti välillä ihan hirveetä inhoa itseäni kohtaan, koska teen just päinvastoin mun omaa moraalia ja arvoja anoreksian pakottamana. Se on jotain ihan kauheeta, tuntuu etten tunne itseäni. Mua ärsyttää että oon joutunut tälläsen sairauden kynsiin ja vielä enemmän mua ärsyttää se miten vaikee siitä on päästä irti ja eroon. Mutta nyt se on vaan välttämätöntä. Mun on oltava vieläkin vahvempi!


Jos joltain löytyy tsemppaavia sanoja, neuvoja, ihan mitä tahansa niin niitä kaivataan tällä hetkellä! Mä oon koko ajan nousemassa ylöspäin sieltä aallonpohjalta, enkä haluaisi enää sinne kertaakaan palata. Parantuminen on pitkä, ehkä ikuinen prosessi, mutta se ei saa toimia tekosyynä sille miksi jumittaisi enää hetkeäkään paikoillaan.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Lipsuu lipsuu lipsuu...

Taas on ollut hiljasta pari päivää, pahoitteluni alkuun siitä.

Eilen mun oli aika miettiä kunnolla miks asiat tuntuu jumittavan edelleen paikoillaan, paino ei nouse, ollaan lähtötilanteessa sen kannalta. Tajusin että mörön ääni on huomaamatta tunkeutunu taas mukaan kaikkeen. Lounaan on aina pitänyt olla jollain tavalla kevyempi kuin päivällisen, olen koittanut tasapainotella ja kontrolloida että jokaisen päivän kalorimäärä olisi suunnilleen sama vaikka olen vaa'alla todennut ettei paino nouse. Laskuri on taas hyrrännyt päässä ja sen tajuttuani itkinkin sitten kokonaisen päivän.
Heräsin ja ymmärsin etten oo ollut taaskaan oma itseni, se kaikkien tuntema ystävällinen, herkkä ja iloinen Jenni. Olin käyttäytyny itsekkäästi perhettäni kohtaan ja se saa mut tuntemaan suurta syyllisyyttä. Tiedän että se en ole minä ja sen takia tuntuu äärettömän pahalta että sairaus saa sellasia piirteitä musta esiin. Kun tajuan sen- romahdan. Nyt kuitenkin hain siitä vihan tunteesta voimaa, motivaatiota parantua ja antaa anoreksialle kyytiä.



Nyt aurinko alkaa kuitenkin taas paistaa. Mä oon kerännyt itteni, katsonut peiliin ja kysynyt mitä oikeesti haluan. Mä haluan parantua. En voi jatkuvasti hokea mantraa "kyllä mä sen tiedän", "kyllä mä nää asiat järjellä ymmärrän" ja silti jättää asian siihen. Vaaditaan tekoja! Vaaditaan rohkeutta ja uskallusta. Niin kauan kun en toteuta tietojani ja ymmärystäni on kaikki pelkkää sananhelinää. Eikä se vie minua mihinkään.

Mä olen noudattanut ateriasuunnitelmaa, syönyt ylitse, nälän mukaan ja kuunnellut kehoa. Toisaalta tiedän että olen tahallisesti (tai anoreksia on) valinnut lounaalle aina ne keveimmät vaihtoehdot. Tänään tein toisin, keiton sijaan otin paistettua kalaa ja perunaa. Olo oli kerrankin lounaan jälkeen kylläinen ja täysi, mutta mörkökös se siitä raivostui. Hukutin sen löpinät kuitenkin meren syvimpään pohjaan ja koitan nyt rauhassa istuskella ja kirjotella teille.

Mua pelottaa että kroonistun tähän tilaan missä oon nyt. En oo varma näänkö itseäni peilistä yhtään oikein? Mitä jos oonkin sopivan kokonen, tarviiko mun saada painoo ylöspäin? Toisaalta inhoon niitä törröttäviä rumia luita, haluan naisekkaat muodot, terveen näkösen vartalon. Tiedän ettei mun kroppa ole nyt sitä. Ja kertoohan kaikki tän hetken fyysisetkin oireet siitä miten mun keho on vakavassa aliravitsemustilassa. Koittakaa takoo järkee mun päähän!



Olin fysioterapeutilla käymässä tänään ja oli taas mukavaa viikon tauon jälkeen. Perjantaina meillä on hoitoneuvottelu johon osallistuu väkeä taas yhdestä ja toisesta suunnasta, kerron siellä tehdyistä päätöksistä ja höpinöistä lisää sitten kun vaan neuvottelu on ollut.

Tällä hetkellä mä en tiedä oikein oonko hukassa vai nimenomaan löytämässä itteeni. Oikeestaan mua jännittää olla taas se sama tuttu Jenni en tiedä miks. Pelkäänkö mitä tulevaisuus tuo? Miksi pelkäisin- just sitähän mä haluan ja tiedän mikä kaikki mua siellä odottaa. Ja koska tunnen koko ajan miten se oikea minä pääsee pinnalle niin koen hassua, outoa ja ristiriitaista tunnetta. Anoreksia koittaa niin taistella sen minuuden löytämistä vastaan, mutta tunnen miten yhä enemmän saan itsestäni kiinni.

Olo on jotenkin tyhjentynyt, huojentunut ja ehkä vapaakin. Mutta silti joku pieni ääni olkapäällä yrittää kuiskuttaa korvaan. Ehkä en ole päässyt vielä risteyksen yli tai ehkä olen, mutta minua pakotetaan kääntymään takaisin ja lähtemään toiseen(=väärään) suuntaan. Sitä en kuitenkaan aijo tehdä.