perjantai 31. elokuuta 2012

Getting better

Mä uskon nyt vahvasti siihen että oon parantumassa. Vielä hetki sitten seisoin hauraalla jäällä odottamassa pettääkö se vai kantaako se. Olin risteyksessä jossa minun piti pystyä oikea suunta valitsemaan. Ja uskon että nyt olen päässyt näiden vaiheiden yli voittajana.
Oikeastaan tiedän että olen parantumassa, toki matkaa on vielä valtavasti, vaikeita aikoja edessä ja näin edelleen, mutta oon päässyt sen kriittisimmän vaiheen yli.





Kuuntelen nykyään kehoani syömisten suhteen tavalla josta edellisessä postauksessa selitin. Olen ollut joka päivä yhteydessä ravitsemusterapeuttiini ja ollaan vihdoin saatu suunnitelma jonka pitäisi toimia. Tosin jos tämäkin näyttää pettävän on meillä jo varasuunnitelmia odottelemassa.

Tuntuu että edistyn päivä päivältä enemmän! Postailutaukoa tässä on tullut taas vähän kiireiden vuoksi. Olen sahannut Helsingissä ja Tampereella. Olen ostellut uusia vaatteita, seisonut pukukopissa pienimpien kokojen kanssa, jotka roikkuvat päälläni monta numeroa liian suurina. Ja tajunnut ettei se oikeesti ole normaalia. Haluan mun muodot takas! En enää jaksa tuijottaa törröttäviä luita ja tuntee tuskaa kovalla pinnalla makaamisesta. Taikapilleri missä olet?
Yksi nuori mies otti muhun yhteyttä ja sanoi vaikuttavat sanat. Haluan jakaa ne teidän kanssa, ihan tsemppauksena jokaselle.

"musta tuntuu, että jokaiselle tulee elämässään vastaan se hetki, kun on hukassa. kaikessa on kyse lopulta vaan henkisistä kasvukivuista. se taikapilleri joo korjais ehkä sen sairauden, mutta ei kasvattais ihmisenä. niin kauan ku ei kasva ihmisenä, ni noi ongelmat tulee eteen aina uudestaan ja uudestaan. voit ainakin tuudittautua sillä, että siinä vaiheessa ku oot parantanut itses, niin oot paljon vahvempi kohtaamaan mitä nyt elämässä ikinä tuleekaan vastaan."

Osu ja uppos. Mä tiedän että sitten kun oon tästä selvinnyt niin oon taas astetta vahvempi ihminen. Mun elämä ei oo koskaan ollut ruusuilla tanssimista, silti menneisyys on muokannut musta just sen mitä oon nyt. Joten pitimmittä puheitta, unohdan taikapillerit. Niitä nyt ei vaan oo olemassa. Kärsivällisyyden, taistelun ja ahistuksen kohtaamisen kautta mä parannun ja voitan anoreksian. Saan mun painonnormalisoitumaan ja elämäni takas. Toteutan unelmani, seuraan sydäntäni ja kuuntelen kehoani. 



Tampereelta lähti eilen mukaan uusi pyörä, taas uusi motivaattori parantumiselle. Nyt en vielä voi kunnolla ajella, mutta sitten kun saan itseäni kuntoon niin saan hypätä kunnolla tämän uutukaisen selkään! Odotan jo kanssa kovasti sitä että saan alkaa liikkua normaalisti, se on osa mua ja mun minuutta. Jotain koko ajan puuttuu kun oon niin rajotettu sen liikunnan suhteen. Mutta tiedän että nyt on aika keskittyä vaan siihen parantumiseen ja kulutus minimoitava. 



Tässä muutama kuva uutukaisesta!


Istuskelu ja oleminen on mennyt eteenpäin. En enää touhota koko ajan. En kiellä etteikö välillä tulisi ahdistusta siitä että annan itseni vain rentoutua ja nauttia paikallaan pysymisestä, mutta ainakin se käy huomattavasti helpommin. Jos katsoo muutaman kuukauden takaiseen pystyin tuskin istumaan viittä minuuttia kauempaa. Se oli turhauttavaa ja nyt kun olen tehnyt edistystä myös tämän puolelta on tunne ollut vapauttava.


Koitan saada videopostauksen väsäiltyä pian ja samoin muita toiveitanne toteutettua. Oon varmaan kyllä jo suurimman osan unohtanut, että lisää ehdotuksia saa antaa ja muistuttaa vanhoista!
Niin ja tervehdykset myös kaikille uusille lukijoille, toivottavasti saatte jotain itsellenne parantumismatkaani seuratessanne.

tiistai 28. elokuuta 2012

Isoja askelia kohti parantumista

Otsikon mukaisesti niitä oon nyt tehnyt. Mä en jaksa ateriasuunnitelman toimivuutta, noudatan sen aikatauluja ja muodostan ruuat sen mukaisesti mutta kuuntelen nyt enemmän kehoani. Se tietää mitä mä tarviin, enkä saa enää pelätä sen ohjeiden kuuntelemista ja niiden noudattamista.








Oon päättänyt että jumittaminen/painon lasku saa nyt loppua ja se onnistuu nopeiten ja parhaiten kehoa kuuntelemalla!

Viime päivät on sujuneet hyvin, ei oo ollu pahemmin ongelmia. Fysioterapeutilla eilen pohdittiin mun kehon kuvaa ja täyteltiin kaavakkeita, tänään olin psykiatrian puolella juttelemassa. Mulla on ens viikon perjantaina taas hoitoneuvottelu missä mietitään mun sairasloman jatkumista ja tällästä.

Oon kovasti tänään aamusta opiskellu, kuminpuruja pöydät täynnä. Suurin haaste mun parantumisessa ittelleni tuntuu tässä vaiheessa olevan se pelkkä paikallaan oleminen, mutta hetki hetkeltä kehityn lisää.


Koitan jossain välissä päivitellä kuulumisia vähän paremmin, tää oli tällänen pika moikkaus nyt vaan. Lähetään huomenna aamupäivästä iskän kaa käymään helsingissä ja myöhemmin sitten nään varmaan kaveria. Kivaa viikonalkua kaikille!

Ps. enää ei olekkaan niin kivaa.. oon kai ihan helvetin epäonnistunu ihminen jokasella mahollisella elämänalueella. kiitos ja näkemiin

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Desimitta ei voi määrätä

Pakko nyt yhteisesti vielä päivittää kaikille ketkä äskeisen postauksen lukivat, mutta eivät sen alla oleviin kommentteihin eksyneet;



"Äsken ruokailulla otin kastiketta ja riisiä tarvittavat määrät. Tunsin ruokailun jälkeen taas sen saman- mulla on vielä nälkä. Sanoin muille perheenjäsenille, että en oo vielä täynnä, kaivoin kastikekauhan kätösiini ja lappasin aivan mittailematta ruokaa lautaselleni. Söin sen, ja otin vielä kolmannenkin kerran hiukan lisää. Sitten mä tunsin sellasta ihanan lämmintä ja hyvää oloa. Se oli kylläsyyttä, ei kasvisten puputtamisesta tullutta vatsantäyte kylläsyyttä vaan jotain ihan muuta. Ja mä oon niiin onnellinen, annoin mörölle kyytiä ihan oikeesti nyt. Ruokailun jälkeen heitin mitan laatikon perukoille. Musta tuntuu että sitä ei tulla hetkeen näkemään. Äiti sanoi että alussa pitää tietenkin pitää huolta siitä, että vähimmäismäärä tulee ruokaa lautaselle otettua, sen tosin osaan jo aika hyvin silmämääräisesti arvioida. Otin oikeesti äsken niin valtavan askeleen eteenpäin ja musta tuntuu ihan älyttömän hyvältä. Oon kyllänen ja onnellinen. En olis uskonut että pystyn jättään ateriasuunnitelman määrät unholaan ja luottaa kehon ääneen ja signaaleihin. Nyt kuitenkin tiiän että siinä ei oo mitään pelättävää! Ainoa mihin voin luottaa on mun keho, se ei johda mua harhaan ja oon nyt päättänyt että kuuntelen sitä.

Epäilen että se mitä tein, oli just tosi tosi tosi iso askel kohti parantumista. Ateriasuunnitelman ylittäminen on nimittäin aina ollut isoin ongelma kohti terveyttä ja koska se ei ole toiminut, on kaikki junnannut vaan paikallaan. Uskon että mun on nyt aika alkaa luottaan kehoon, ei desimittoihin.

Niin kun jo sanoin ei mikään tai kukaan voi kertoa etukäteen sitä paljon ruokaa aterialla tarvitsen. Ainoastaan keho sen mulle kertoo ja nyt kyllä opettelen uskomaan sitä!


Koska anoreksiani on aina ollut mittailemista, määriä, kellonaikoja ja rajoja, uskon että ateriasuunnitelman suurpiirteinen noudattaminen toimii minulla parhaiten. Aijon kokeilla nyt sitä. En voi antaa painon vaan taas tippua ja tippua, ollaan jo niin lähellä taas niitä lähtölukemia. Muutos on tehtävä ja epäilen että tää on paras ratkasu- oppia luottamaan siihen mitä keho neuvoo tekemään. Tietenkin pidän mielessä sen mitä mun pitää minimissään ottaa, aijon myös pitää syömisen kellonajoista kiinni ja välipalat yms. aijon muodostaa suunnilleen samalla tavalla mitä tähänkin asti. Ero on se että nyt noudatan kehoni neuvoja, en voi mennä metsään niin. Luotan siihen. En alkanut äskeisellä ylitykselläkään ahmimaan tai syömään hallitsemattomasti, keho kertoi kun siitä tuntui hyvältä. Ja kun paino alkaa normalisoitua se osaa taas tehdä tehtävänsä.

Kiitos kaikille äsköiseen paniikkipostiin vastanneille, teistä on niin iso apu ja tuki. Tein äsken ison muutoksen paranemisentiellä, mä oon ylpee itsestäni, koska musta se muutos lähtee, mutta osittain se on jokaisen teidän ansiota <3




Umpikujassa (kun ateriasuunnitelma ei toimi).

Laskeva, laskevampi, laskevin...

..nimittäin mun paino. Oon taas ihan kohta lähtölukemissa.

Taas oltiin tultu alaspäin. Ateriasuunnitelma ei selvästikkään oo riittävä. Ja mä oon nyt kyllästyny tähän pelleilyyn.

Välillä lounaan/päivällisen jälkeen mulla jää nälkä. Sitten kituutan itteeni seuraavaan ruokaan asti ja oon tyytyväinen saadessani sen välipalan tai iltapalan. Onko ihme jos mun paino laskee jos ruokailujen jälkeen vatsa tuntuu vielä kurnivan? Ei. Miksen uskalla ylittää suunnitelmaa ja syödä niin kuin keho käskee? Pelkään etten tuntis kylläsyyttä, ettei mun keho osais välittää sitä viestiä, että kyllä nyt olet täynnä voit lopettaa. Pelkään että menettäisin kontrollin.

Auttakaa mua! Kannattaisko mun tänään päivällisellä istua pöytään ottaa lautaselle ruokaa ja syödä sitä ihan niin kun muutkin ihmiset, normaalisti, aina siihen asti että tunnen olon kylläseks? Voinko luottaa kylläsyyteeni tai siihen että se tulee? Mitä jos kaikki räjähtäiskin käsiin? Voiko käydä niin etten mä pystyis lopettaan? Oon nyt jotenkin niin hukassa. Kaikki olis helpompaa jos mun ateriasuunnitelma toimis, mutta kun se ei toimi ja tiedän mun kehon viestienkin perusteella etten saa tarpeeks energiaa. Tarvitsen neuvoja!

Ps. palailen myöhemmin kunnolla kuulumisiin, en nyt ollut kirjottelu tuulella, haluisin vaan että joku kertoo mitä tehdä :( meijän eilinen reissu meni tosi kivasti ja söin ekaa kertaa ulkona, siitä sit myöhemmin lisää

perjantai 24. elokuuta 2012

Uloskirjaus osastolta

Nyt oon sitten virallisesti siirtyny taas avohoidon puolelle! Olo on onnellinen, myös hoitohenkilöstö näkee siis saman mitä minäkin, mä pystyn tähän kotona. Se tuntuu ihanalta.

                                                                                                                                                               

Oon ollu tänään hyvin sairauden päällä, lupasin aamusta itselleni että en anna tänään tippaakaan periks. Teen just päinvastoin mitä anoreksia haluaisi. En hosunut ja hössöttänyt kotona koko ajan joka suuntaan, korjannut pienintäkin leivänmurua lattialta ja sitä rataa. Lenkkini käytin   iskän kanssa mettässä rauhalliseen kävelyyn. Ja nyt tuntuu hyvältä! Selvisin voittajana.


Ateriasuunnitelman jatkuva noudattaminen turhauttaa.. haluisin pystyy syömään sillon kun on nälkä, sitä mitä mun tekee mieli. Energiansaanti on kuitenkin turvattava, sen mä ymmärrän. Enkä tiedä pystysinkö syömään perusenergiatarpeeni yli vain nälkäsignaaleja seuraamalla. Oon kuitenkin miettiny oisko mun sittenkin helpompi toimia ilman listoja ja saada painoo normalisoitumaan? Anoreksia on aina ollut syömisen kontrollointia, laskemista, taulukoimista, kellonaikoja. Tuntuu että ateriasuunnitelma ei anna mulle mahdollisuutta päästää irti niistä. Toisaalta taas sairasmieli vois lähes huomaamatta ottaa taas vallan, "ei sulla oikeesti oo nälkä, justhan sä söit"- ja sitä rataa. Välillä taas on saattanut olla tilanne, jollon mulle ei oo jäänyt ruokailun jälkeen kylläinen olo mutta en oo uskaltanu ottaa ruokaa lisääkään koska ateriasuunnitelman noudattaminen on mulle niiiin täsmällistä. En pääse eroon siitä ajatuksesta että menettäisin kontrollin jos ylittäisin niitä ateriasuunnitelman määriä tippaakaan. Onko muilla ollut tätä samaa? Koetteko että on helpompi parantua ilman ateriasuunnitelmia kuin niiden kanssa? Millon tiedän että oon valmis päästään suunnitelmasta irti? Pää on ihan pullollaan kysymyksiä, enkä tiedä miten pitäis toimia.

Kävin tänään lainaamassa kirjastosta paljon puhutun "lupa syödä"- kirjan. Oon jo vähän alkusilmäilyä tässä tehnyt. Toivon kovasti että kirja antas jotain uutta ittelle ja lisää tsemppiä parantumiseen jos se vaan on mahdollista. Ainakin vaikutti ihan lupaavalta.
Huomenna ois tarkotus lähtee tampereella käymään ja varmaan särkkiksessäkin poiketa, syömiset pitäs vaan saada sumplittua kuntoon ja oon ajatellu haastaa itteni ravintolalla. Saa nähdä nyt.

Kivoja viikonloppuja kaikille! Ja taas kiitosta teidän antamasta tuestanne, vinkeistänne, tsemppaamisesta ja tukemisesta, autatte mua niin suunnattomasti eteenpäin!

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Leave me alone

Mörkö istuu mun olalla. Erotan tarkasti sairauden ja mun äänen. Haluaisin sen vaan hyppäävän pois, mutta ei se sitä tee. Ois niin helppoa jos joku vois sen edes siitä nostaa, mutta ei- ainoastaan mä itse sen voin karkottaa. Miks sen pitää olla niin hemmetin vaikeeta?



Mun kotona olo on jatkunut aikalailla samanlaisena mitä tähänkin asti. Eilen tosi oli pikkunen katastrfoin poikanen aluillaan. En pystynyt ottamaan ruokapöydässä äidin tekemää gratiinia. "Ateriasuunnitelmaani ei kuulu juusto ja kerma kasvisten seassa". Sairauden ääni, mutta en vaan yksinkertasesti voinut pistää vastaan. Niinpä "onnellisena" tartuin salaattikulhoon ja siinä olivat mun kasvikset. Se juusto olisikin ihan varmasti tehnyt suurta hallaa... right. Mulla ei vielä vaan yksinkertasesti löydy sitä voimaa ylittää ateriasuunnitelmaa, tiedän kyllä että siitä ei ole haittaa, tiedän että siitä on pelkästään hyötyä, mutta kun se hemmetin peikko tosiaan istuu siinä olan päällä. Se huijaa mua uskomaan että kontrolli on menetetty jos säädän suunnitelmaan yhtään mitään omaa- vaikka tiedän sen olevan pelkkää pötyä.

                    


                                                                                    

Me tehtiin äidin kanssa ravitsemusterapeutin ehotuksen mukanen lisäys ateriasuunnitelmaani. Huomenna katotaan aamupaino ja toivotaan parasta! Mulla on nimittäin päivällä jälkikontrolli polilla ja siellä jutellaan sitten vähän lisää tästä hoidon jatkumisesta.

Olin tänään fysioterapeutilla. Mä tuun tosi hyvin juttuun sen naisen kanssa, se ymmärtää anoreksian ajatusmaailmaa tosi taitavasti ja oon aina ilonen päästessäni fyssarin kaa juttelemaan. Seuraava kerta on taas maanantaina. Puhuttiin mm. siitä miten mun on vaikea antaa itselleni lupaa syödä jos en siinä välissä oo tehnyt jotain hyödyllistä. Esimerkiks siivonnut. Haluaisin tosi kovasti tästäkin tunteesta vaan eroon, en mä oo vähäarvonen tai hyödytön vaikka syömisten välissä lukisinkin vaikka pelkästään kirjaa. Onko muilla ollut tälläsiä ongelmia? Pelkän olemisen vaikeutta? Miten siitä pääsee eroon?

Haluan potkia sen mörön pellolle nyt vaan niin paljon!

tiistai 21. elokuuta 2012

Jenni vastaa

Kuinka kaua oot sairastanu sillai et sul ei oo ollu parantumis intoo ?

-No se into siihen parantumiseen tuli kunnolla noin nelisen kuukautta sitten. Ja vuoden ajan oon nyt sairastastanut. Paranemismotivaatio on tosin matkan aikana ainoastaan vahvistunut ja vahvistunut entisestään.



Kuinka kauan olet sairastanut?


-Yllä tulikin jo vähän mainittua, mutta noin vuoden päivät suunnilleen




Vasen vai oikea?



- Ai siis kumpi kätinen olen? Oikea. Mutta jos kyse oli jostain ihan muusta niin vastaan vasen. Eikun sittenkin oikea

Millaset ihmiset saa sut raivon partaalle?


-Epäoikeudenmukaiset, itsekkäät, valehtelevat ja kaksinaamaiset ihmiset.




Parta vai viiiixet ;)) ?


-Viiiixet!

Mikä on sielunmaisemasi? Siis luonnossa, meri- vai vuoristomaisema ym, missä silmäsi lepää? :D


-Äöö apua vain yksikö? Järvimaisema mielellään vielä auringonlaskun aikaan, toisaalta taas kun oon seisonut korkeen vuoriston huipulla meren päällä niin se oli jotain ihan uskomatonta. Maalaismaisema, viinitilukset ja tälläiset on silti myös mieleen. Metsä, niityt..., en mä osaa valita vaan yhtä. Mutta jos pakko on niin toi meri/järvi on ehkä se ykkönen.






Ottamiani kuvia italian matkalta, kertoo aika hyvin siitä millaisesta maisemasta rauhotun/saan jotain itselleni.


Ja koska innostuin niin tässä nyt muutama lisää




Entä haluatko erikoistua joksikin tietyn alan lääkäriksi, miksi sellaiseksi?

-Tällä hetkellä on kolme sellasta juttua jotka kiinnostaa eniten; lastenlääkärinä toiminen sekä neuro/sydänkirurgia. Aivot on ehkä se eniten mua kiehtovin juttu, toisaalta taas sydän on kiinnostava kapistus mutta lapset on niin lähellä mun sydäntä että ois ihan uskomatonta saada pelastaa niiden elämiä. Kaikki selviää aikanaan.





Miksi haluat parantua? Eli mitä eniten inhoat anoreksiassa, mitkä motivoivat sinua eniten?

-Eniten inhoan anoreksiassa kaikkea. Sitä minkä näköiseksi se on saanut minut ulkoisesti, sitä miten et voi ostaa kauniita vaatteita itsellesi kaupasta. Sitä miltä tuntuu pukea ihanat farkut päälle ja huomata pienimmänkin koon olevan kolme numeroa liian suuri. Sitä kuinka hiukset ovat ohentuneet ja kynnet haurastuneet. Sitä miten paljon kapasiteettia se vei/vie elämästäni, sitä kuinka ahdas ajatusmaailma oli. Kaikki pyöri ruuan ja liikunnan ympärillä. Elämä unohtui. Tämä elämä millä on oikeesti ihan tajuttoman paljon annettavaa. 



Haluan tulevaisuudessa lapsia. Olla psyykkisesti ja henkisesti tarpeeksi vahva, jotta voin työskennellä lääkärinä. Haluan terveyttä, en pelätä sitä millon sydän ei enää kestäkkään. Haluan takaisin elämän joka minulla oli ennen. Haluan olla iloinen ja nauraa, nauttia siitä että olen olemassa. Haluan mennä ystävien kanssa niin kuin ennenkin. Haluan aviomiehen ja rakastavan tulevaisuuden. Haluan taas liikkua ja nauttia siitä. Tanssia, pyöräillä, lenkkeillä.
En edes jaksa luetella kaikkea koska lista olis niin käsittämättömän pitkä. Yllä nyt ihan murto-osa esimerkeistä mitkä motivoi parantumaan. Tiivistettynä; inhoan eniten anoreksiaa itsessään ja elämän takaisin saaminen motivoi eniten parantumaan.

Milloin tuntisit itsesi täydellisesti parantuneeksi? Minkälainen suhtautuminen ruokaan ja omaan kehoon on täydellisesti parantuneella ihmisellä?

-Niin kun oon jo tossa vähän aijemminkin puhunut, en tiedä voinko koskaan sanoa olevani täydellisesti parantunut. Toivon että joskus siihen kykenen, mutta tiedän että jos se tulee tapahtumaan niin siihen kuluu monia monia vuosia. Täydellisesti parantunut ihminen osaa nähdä kehonsa "virheet" osana itseään ja persoonaansa. Hän suhtautuu ruokaan elämälle välttämättömänä asiana, miettimättä kaloreita tai ravintoaineita. Keho tietää mitä tarvitsee, parantunut ihminen kuuntelee siis kehoaan ja luottaa siihen, että se tekee niin kuin parhaakseen näkee. Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi kuunnella omaa kroppaansa enemmän. Se pitää meidät biologisesti hyvässä normaalipainossa ilman että joutuu laskemaan, mittaamaan, punnitsemaan ja tarkkailemaan jokaista suupalaa. Ei se ole ennenkään niin mennyt- ei mene nytkään. Tuntisin itseni täydellisesti parantuneeksi kun kykenisin tuohon.



Paljon painat ja pituus?

-Pituutta löytyy 162 senttiä ja painoindeksi on siellä viidentoista hujakoilla, tällä hetkellä kai joku 15.5




Mitkä sun mittasi ovat? 


-Ylempänä on jo toi painoindeksi ja pituus. Mittanauhaa en halua kaapista kaivaa.

Normaalipainon alarajasi?


-Se on siellä 50 hujakoilla


Anoreksian muut oireet sinussa paitsi laihuus?


-Pakko-oireet, jotka tosin nyt jo aliravitsemustilan korjaantumisen myötä alkaneet hiukan hellittää. Jatkuva siivoushulluus ja se miten ei pysty istumaan paikoillaan on ollut ehdottomasti kaikista pahinta. Ennen kun edes tiedostin kunnolla sairastavani anoreksiaa pahinta oli rituaalit ennen kun pystyin syömään sen 15 kcal lounaani. Sata kyykkyä, sata x-hyppyä, sata vatsalihas- ja kylkilihasliikettä ja sitä rataa. Fyysisistä oireista tuli ylempänä jo mainittua ja niitä lueteltua.

Kerro siitä tilanteesta kun sait diagnoosisi.

-Epätodellisuuden tunne. Ehkä se olisi paras sana kuvaamaan sitä. En oikein voinut käsittää- tai käsitä kunnolla vieläkään- että sairastan anoreksiaa




miten söit laihdutusvaiheessa? kuinka vähän? vähensitkö pikkuhiljaa vai lopetit syömisen yhtäkkiä kokonaan ja elit vain vedellä tms?


-Mietin piiitkään vastaanko tähän kysymykseen. Mutta voin nyt pääpiirteittäin vähän hommaa avata... En koskaan lopettanut syömistä kokonaan. En siis pitänyt ainuttakaan päivää kun en olisi jotain kiinteää suustani alas laittanut. Vähensin ruokia pikkuhiljaa. Ensin jätin muutamia ruoka-aineita kunnes yhtäkkiä huomasin ettei niitä sallittuja ollut kun muutama jäljellä. Kurkku, salaatti, valkuaiset, ja raejuusto. Enemmän en lähde kertomaan siitä miten kaikki tapahtui. Tässä typistetty versio.





onko sulla pakko-oireita tai jonkinlaisia rituaaleja liittyen syömiseen tai ylipäätänsä anoreksiaan?


-Ylempänä näistäkin jo vähän höpöttelin. Pakko-oireita on ollut, on niitä vieläkin, mutta huomattavasti vähemmän, eikä enää niin hallitsevina. Ennen ruoka oli lautasella aina samassa järjestyksessä, samalla tavalla pilkottuna, samassa astiassa ja samoista ruoka-aineista valmistettu. Söin aina tietyn kaavan mukaan. Ennen syömistä oli jumpat/lihaskuntoliikkeet. Nämä kaikki on nyt vihdoin väistynyt, mutta olemisen vaikeus ja siivousintoilu on vielä jäljellä. Pahimmat pakko-oireet luojan kiitos ovat alkaneet korjaantua.


Käytkö jossain terapiassa (jos niin missä ja kuinka usein)?


-Käyn vähintään kerran viikossa psykiatrisella yksiköllä juttelemassa


Ootko koskaan oksentanut tahallaan? 


-Anoreksiaani ei ole koskaan kuulunut oksentelua


Millaista musiikkia kuuntelet, mikä saa sun rentoutumaan?


Tylsä vastaus eli laidasta laitaan. Tykkään transesta ja housesta ihan johonkin klassiseen pianon pimputteluun. En luokittele musiikkia niinkään kategorioihin. Helpompi mun on vastata siihen millasta musiikkia en kuuntele tai millasesta en pahemmin välitä. Tätä on raskas hevimetalli, jota en oo koskaan oikein sisäistäny. 

Mikä oli sun painoindeksi alimmillaan?

-Hiukkasen alle 15, olisko ollu jotain 14.7-14.8 tietämillä

Uskotko Jumalaan?

-Uskon että on olemassa joku tällänen ylempi voima juu, sitä mikä se on en tiedä tai osaa sanoa. 



Eli siinäpä oli vastauksia teidän pistämiin kysymyksiin, toivottavasti en unohtanut yhtäkään ja kelpuutatte höpinäni. Tän postauksen kommenttiboksiin voitte vielä lisäillä uusia jos kysyttävää tulee, mielelläni vastaan asioihin kaikille lukijoille yhteisesti, koska usein monet samoja asioita miettivät ja multa kysyvät. Kiitos kovasti jokaiselle kysymyksenä laittaneelle :)

maanantai 20. elokuuta 2012

Liebster award



1.The person nominated must share 11 facts about themselves
2.The person nominated must answer the questions the tagger set for them
3. The person nominated must choose 11 people to tag and create 11 questions them to answer. Then they must go to their pages and let them know there were nominated! There are no tag backs

11 Faktaa minusta
1. Olen herkkä, liian herkkä nykymaailmaan. 

2. Ajattelen välillä liikaa toisia ja heidän parastaan unohtaen sivussa itseni. Anoreksian taustalla tämä on iso osatekijä

3. Mietin aina kuinka olisin halunnut elää aijemmin, silloin kun yhteiskunta oli erilainen. Liiallinen teollistuminen, epäluonnonmukaisuus, nykyiset trendit(dieetit yms.), media, kaikki ajaa minut välillä raivon partaalle. Haluaisin pystyä muuttamaan asiat luonnollisemmiksi. Kehomme tietää mikä on sille parasta maapallomme ja luontomme tietää miten käyttäytyä. Ihmisen ei tulisi puuttua näihin asioihin. Ihmiskunta kaatuu omaan tyhmyyteensä. Ja lisäksi tekee elämisestä nykymaailmassamme stressaavaa ja vaikeaa

4. Perhe, sukulaiset ja ystävät on mulle tärkeintä maailmassa. Ilman niitä en enää olis elossa. Äiti on mun kaksoisolento. Ollaan kaks ihmistä yhtenä.

5.Olen aina tiennyt että haluan olla lääkäri. Tunnen, että se on mun kutsumus. Auttaa hädässä olevia ja antaa sitä kautta osani tälle maailmalle.

6. Luonto on lähellä mun sydäntä. Tykkään olla mökillä ja rauhottua vaikka veden ääressä. Tykkään kävellä syksysin raikkaassa metsässä ja kerätä vaikka mustikoita. Toisaalta taas mussa on sekin puoli joka pitää juhlimisesta ja kaupungin välkkeessä olemisesta. Jos mun pitäis valita asuisinko New Yorkin hälinässä vai isolla viinitilalla Italiassa ei valinta kuitenkaan olisi vaikea. Italia veisi ihan sata nolla.

7.Oon aina ollut ystävällinen. Äiti on kasvattanut mut sillä periaatteella, että kaikkien kaveri kuuluu olla, ketään ei saa syrjiä tai jättää yksin. Valitettavasti tätä ollaan aina käytetty hyväksi. Joka on mielestäni sääli.

8. Mä oon ilonen ihminen. Hymyilen usein ja suhtaudun asioihin positiivisesti. Koitan aina etsiä sen hyvän puolen ja unohtaa huonon. Välillä taas oon toivonut että joku näkis sen hymy alle. Pitää hyvin paikkaansa että joskus ne ketkä auttaa aina muita on juuri niitä jotka eniten itse tarvitsis apua. Vihdoin oon sitä kuitenkin saanut.

9. Vaikka oon kokenut elämässäni tosi kovia en vaihtais päivääkään pois. Menneisyyden takia musta on muokkaantunu sellanen ihminen mitä mä nyt oon. Tiedän ettei elämä oo ruusuilla tanssimista ja oon oppinu miten paha maailma osaa olla. Sen ansiosta oon vahvempi. 

10. En ois koskaan kuvitellut että sairastun anoreksiaan. Oon aina säälinyt sellasia ihmisiä, enkä oo käsittänyt miten se koko sairaus on mahdollinen. Oon aina pitänyt tervettä, normaalipainosta ja muodokasta kroppaa ihanteenani. Mutta lääkärin sanoja lainaten "sitten kun sä oot voittanu taistelun anoreksiaa vastaan, oot vahvempi kun moni muu ihminen sun ympärillä". Koitan ottaa tänkin jonain mikä oli tarkotettu. "Everything happens for a reason"- ja sitä rataa.

11. Ja viimeisenä hmm... rakastan elämää!



Kayn kysymykset

1.Lakkaatko kynsiäsi. Jos, niin millä väreillä?

-Lakkaan aina sillon tällöin. Yleensä aika neutraalisti tosin. Teen ranskalaisia manikyyrejä tai laitan ihan tavallista läpinäkyvää lakkaa. Joskus saatan käyttää punasta mutta useimmiten lakkailu on aika hillittyä.

2.Oletko mielestäsi ikäistäsi nuorempi, vanhempi vai juuri omanikäisesi?

-Tästä voi moni olla vähän mitäkin mieltä mutta omasta mielestäni vastaan aika lailla omaa ikäluokkaani. Riippuu tietenkin millanen stereotyyppinen 18 vuotias sitten on. Mutta tuskin ainakaan ikäistäni nuoremmalta vaikutan, päinvastaista kommenttia oon joskus saanut.

3.Voisitko harkita kauneusleikkausta?

-Pelkän turhamaisuuden takia en. Jos joutuisin johonkin onnettomuuteen olisi ehkä eriasia. Koskaan ei saa sanoa koskaan. Hyväksyn kauneusleikkaukset, enkä töki sellaisia ihmisiä jotka niitä tekee pitkällä tikulla. Osa leikkauksista taas mielestäni on nimeomaan sitä nyky-yhteiskuntamme hulluutta. Koitetaan puuttua sellaseen mihin ei kuuluisi.. Haetaan "täydellisyyttä", joka ei sitten kuitenkaan edes ole sitä.

4.Kauhein ja parhain ruoka mitä olet koskaan syönyt?

-Parhain joku perheen yhdessä valmistettu ateria jonka tekemiseen jokainen on osallistunut. Näitä on paljon joten en osaa yhtä nimetä. Kauhein... ööö tällä hetkellä sanoisin että ensimmäinen osastolla syöty jäätelö ja kaikki makea. Ennen olisin vastannut ehkä kesä- tai hernekeitto mutta nykysin tykkään niistä kovastikkin.

5.Haluaisitko matkustaa avaruuteen?

-Jos tietäisin että tulen elävänä takaisin ja siihen oikeasti olisi mahdollisuus niin ehdottomasti.

6.Mikä nauratti viimeksi?

- Äsken tossa taisin koiralle naureskella kun se meni meijän puutarhavadelma puskille marjoja syömään..

7.Kun olit pieni, mikä sinusta piti tulla isona?

-Lääkäri

-
8.Omistatko ajokorttia, aijotko joskus hankkia?

-Omistan juu

9.Käytätkö ruuassa enemmän light-vai normituotteita?

-Normaali

10.Varhaisin muistosi?

-Tarha-ajoilta, oisinko ollut joku neljä-viis-vuotias. Muistosta ei sitten sen enempää..

11. Valitse yksi, josta et luopuisi viikoksi: kännykkä, hammasharja, tietokone, kahvi, hymy

-Kaikesta muusta pystyisin oleen viikon erossa, mutta hymy on osa mua. Siitä on tullut osa mua nyt kun taas paranen ja alan oleen oma itseni.


Omat kysymykset
1. Mitä mieltä olet nykypäivän dieeteistä?
2. Kuka on sinulle tärkein ihminen maailmassa?
3.Mikä on mottosi?
4.Jos saisit olla päivän kuka tahansa henkilö, kuka olisit ja miksi?
5. Miten suhtaudut anoreksiaan? Mitä ajatuksia/mielikuvia se sinussa herättää?
6. Nyky-yhteiskunnan kauneuskäsitys; hot vai not? Millainen on sinun mielestäsi kaunis ihminen?
7. Paras tapa viettää aikaa?
8. Lempi elokuvasi?
9. Mitä toivot tulevaisuudeltasi?
10. Uskotko Jumalaan?
11. Aamurutiinisi?

Haastan:
-thinny
-minnni
-Tiia
-Lila
-Dems
-Sara
-Amanda
-Lumottu
-eablebal
-caddy
-Jasmin


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kukkuluuruu

Taas kulunut hiukan taukoa postailusta, se että oon saanu vihdoin olla kotona on tietenkin rajottanu vähän koneella oloo ja senpä takia en oo niin paljoo nyt postaillu. Nyt kuitenkin tuli hyvä hetki jakaa vähän kuulumisia.



Mun kotona olo on syömisten kannalta menny tosi tosi hyvin. Pystyn noudattamaan ateriasuunnitelmaa mistään tinkimättä, eikä edes tekisi mieli huijata. Syön normaalia kotiruokaa, ilman sitä että minulle pitäisi erikseen valmistaa omat pöperöt. En kontrolloi enää ruuanlaittoa, eikä minun pidä nähdä jokaista ainesosaa joka ruokaan tulee. Tässä on tapahtunut iso harppaus verrattuna entiseen ja oon siitä tosi onnellinen. En enää välttele ruoka-aineita joita ennen välttelin, osasto opetti mut siitä pois ja on ihanaa että tää linja on pysynyt myös kotona.

Mutta sitten niihin ei niin mukaviin uutisiin... Katottiin tänään aamulla mun paino ja se on laskenu viime kerralla osastolla mitatusta. Mietin kovasti mistä tää voi johtua. Keho käyttäytyy tietenkin oman mielensä mukaan, mutta pudotus oli kuitenkin sen verran iso että en tiedä mitä ajattelisin. Onko ateriasuunnitelmani riittävä? Mun mielestä se on ja syöminen on ollut melkein samanlaista mitä osastolla, ainoo vaan että lounas ja päivällinen on valmistettu kotona, mutta kunnon ruokaa se on ollu ja samoja määriä on noudatettu. Voiko syy olla sitten liikkumisen ja energiansaannin suhteessa? Hyötyliikuntaa tulee kotona tietenkin ihan huomattavasti enemmän mitä osastolla, sitä ei voi kieltää. Eilen olin esimerkiksi markkinoilla perheen kanssa jota osastoelämä ei minulle mahdollistanut. Kaikki pienetkin asiat vaikuttaa kulutukseen. Vai onko painonlaskun syynä puhdas kehon toiminta? En tiedä, haluaisin tietää. Tällä hetkellä oon nimittäin tosi tosi tosi pettyny siihen ettei paino ollut tullut ylöspäin. Neuvoja?



Viikonloppuna oon ollu paljon nyt ulkona kun on hienot kelit ollu. Viimeset lämpöset ilmat, joten pitäähän niistä nauttia! Mä oon henkisesti niin paljon paremmassa kunnossa, pidän ittestäni huoltakin taas ihan eri tavalla. Ajatukset on huomattavasti laajempia ja tunnen taas elämän. Aliravitsemustila on selvästi alkanut korjaantumaan, huomaan sen jo pelkästään mun ajattelussa. Se pirun ongelma on paino ja mua vit..., ketuttaa ihan suunnattomasti se että laskua tapahtui. En tiedä mitä mun pitäs tehä.... Tuntuu että oon taas askeleen kauempana normaalista elämästä ilman tätä kaikkee, koska painonnormalisointi koki jälleen takapakkia. Toivotaan että tähän olis syynä joku kehon oman toiminnan säätely ja kaikki menis jatkossa hyvin!



Taiteilin hiukkasen kynsien parissa


Tuntuu niin hyvältä olla kotona. Pidän sormet ristissä vaan nyt ton painonnormalisoitumisen kantilta. En jaksais odotella ja miettiä missä on vika. Ehkä on tullut sitten liikaa liikuttua verrattuna osastoelämään.



perjantai 17. elokuuta 2012

Kysymys Symysyk

Niin kuin tossa jo aikaisemmin vinkkailin ajattelin suurentuneen lukijamäärän takia pistää pystyyn kysymyspostauksen. Annan tän tässä nyt olla jonkun aikaa ja vastailen sitten kun kysymyksiä on vähän enemmän tullut.

Ja jälleen kysyä saa mistä tahansa mitä mieleen nyt sattuu juolahtamaan! Jätä omasi kommenttiboksiin (:


torstai 16. elokuuta 2012

Arvatkaa kuka on lähdössä kotiin!

-Kyllä minä!

On aika päätää osastojakso ja jatkaa taas avohoidon puolella, mut kirjataan ulos osastolta ja saan jatkaa parantumista kotona. Oon niin onnellinen tällä hetkellä. Ja mulla on muitakin hyviä uutisia; paino oli noussut eikä mua ahista tippaakaan, päinvastoin se herätti ilon. Vihdoin se mitä on tapahtunut mun psyykkeessä näkyy myös hoitajille ja lääkäreille. Tää painonnousukaan ei olisi voinut parempaan jamaan sattua. Tuntuu että palapelin palaset parantumisessa loksahtelee nyt paikoilleen, vaikka paljon palasia onkin vielä valmiiseen kuvaan asettelematta. Mutta pala kerrallaan, ainakin ensimmäiset on nyt laudalle lyöty. Ehh.. oikein vertauskuvien äiti mutta saitte varmasti pointin selville.

Mä lähden kotiin parantumaan, ei ole aikomustakaan enää antaa anoreksialle mahdollisuutta lukittaa mua siihen sen vankilaan. Koskaan.




Kannan jo ite vastuun syömisistäni täällä osastolla, ja oon itseasiassa ollut hiukan pettynyt joidenkin hoitajien toimintaan, koska hoitosuunnitelmassa lukee että aterioitani tulisi valvoa. Pakko kertoa tän päiväsestä lounaasta; mulle oli tullut keittiöltä väärä ruoka ja sumplittiin siinä että mitä nyt tehdään kun en voi allergioiden takia osaa ateriasta syödä. Vastaukseksi sain "no syö sitten vaan toi keitto ja jätä loput syömättä". Anteeksi mitä? Onneksi en kyseisen rouvan neuvoja kuitenkaan noudattanut sillä tiesin ettei mun kalorimäärät tuu täyttyyn jos jätän puolet ruuasta syömättä. Menin toisen hoitajan puheille ja hän ystävällisempänä haki korvaavat jutut keittiöltä tarjottimelleni. Olin kuitenkin tapauksesta suht hämilläni. Oon tullut osastolle syömishäiriön takia, jos en olisi näin parantumishaluinen ja pystyisi itse kantamaan vastuuta olisi lounas varmaan jäänyt kokonaan syömättä. Tarkoitus on kuitenkin nimenomaan auttaa minua syömisen kanssa- ei tehdä siitä vaikeampaa.

Mutta sen enempää valittamatta on osastojakso tuonut paljon hyvääkin. Se sai parantumisen alku jumituksen avattua ja käsityksen normaalista syömisestä päähäni. Osastolla oli pakko syödä kaikkia uusia ruoka-aineita, kotona avohoidon puolellla en olisi pystynyt tätä muutosta tekemään.



Pistän seuraavaks kysymyspostauksen tulemaan koska teitä lukijoita on jo tullut niin hurjasti lisää. Kommenttiboksissa näkyy päivittäin monia uusia kysymyksiä, joten ajattelin keskittää yhden jutuistani nyt vaan teille ja sille mitä haluatte tietää. Siitä siis seuraavaksi!