keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Olen loppu, haluan pois

Vielä pari päivää sitten mä hymyilin, tunsin taas pitkästä aikaa eläväni ja sain aidosti tuntee mitä anoreksia vie multa pois. Nyt mä en hymyile- en jaksa. Oon vaan valmis luovuttaan ja antaa sen tyhmän mörön viedä mut mukanaan. Kuinka tyhmä ihminen voikaan olla...




Samalla kun kirjotan koitan änkee ateriasuunnitelman mukasta aamupalaa itsestäni alas. Jollain ihme keinolla saan pakotetuksi itteni sen syömään, järjellä tiedän ettei muuta vaihtoehtoo enää ole. Syön yksin, yleensä syön äidin kanssa, mutta en tänään. Meillä on välit kiristyny, se ei enää kai usko muhun. Pelkää että en pysty tähän, niin pelkään mäkin. Saan kuulla kuinka mun pitäs alkaa kantaa ite enemmän vastuuta syömisistäni ja parantaa itse itseni. Tottahan se on... mutta se, että riidellään mulle tärkeimmän tukihenkilön,äidin, kanssa ei auta syömisiä kyllä pätkän vertaa. Reagoin välien kiristymiseen sillä etten mä haluais pistää muruakaan suuhun. Ja tää on ihan kauheeta..
Äiti ei enää jaksa olla kiinni mussa ja mun sairaudessa 24 tuntia vuorokaudessa. Ymmärrän sen, oonhan mä jo aikuinen ihminen ja tää on mun elämä, mun on siitä vastuu kannettava. Oon tällä hetkellä vaan niin heikko ja hauras. En mä tiedä pystynkö siihen.



Oon miettiny pitäskö mun muuttaa pois kotoo ja koittaa tehä kaikki yksin ilman perheen tukee. Sekään ei vaan oo niin yksinkertasta. Tuntuu että pilaan kaikkien muiden elämän täällä mun ympärillä. Anoreksia vaikuttaa koko perheeseen ja oon syy useimpiin tän hetkisiin ongelmiin. Tai siltä se ainakin tuntuu. Ei mulla oo oikeutta oman sairauden takia tehdä elämästä huonoo ja kurjaa mulle kaikista rakkaimpien ja tärkeimpien ihmisten elämästä- mun perheenjäsenten elämästä. Se on syy sille miks oon kovasti pohtinu pois muuttamista.
Vielä eilen väitin kirkkain silmin että kaikki on hyvin. Kai mä jo hetken luulin niin itekkin.




Iskä on parantunu sydäninfarktista hyvin ja pääsee varmaan kotiin jo huomenna tai sitten perjantaina. Käytiin eilen kattomassa sitä sairaalassa äidin ja pikkuveljen kanssa sen jälkeen kun oltiin oltu poimimassa mustikoita. Onneks ees iskän parantuminen sujuu hyvin.

Haluisin kiinni normaaliin elämään, mä tunsin siitä taas kosketuksen muutama päivä sitten. Haluun takas sen, haluun takas itteni. Haluisin nauttia taas liikunnasta, mennä tanssi- ja pilatestunneille. Pyöräillä ilosesti kaupunkiin ja tuntee juoksemisen euforian ilman sitä että se tuntuu pakolta. Nyt saan vaan istua, okei kävellä sen puolentunnin lenkin, mutta sellaset rajotukset saa mut epätoivoseks. Ei ne kuulunu mun entiseen, onnelliseen ELÄMÄÄN mutta nyt mun on ne kestettävä.
Miks kaiken pitää olla niin vaikeeta? Eikö joku vois vaan kertoo että tää kaikki on pahaa unta ja herättää mut takas siihen mitä olin.



Uudet ajatukset pelottaa mua, en haluis pitää aamupalaakaan sisällä. Kaikki ulkoo tuleva paine vaikuttaa syömiseen negatiivisesti ja koita siinä sitten noudattaa ateriasuunnitelmaa. Tunnen itteni epäonnistuneeks, pelkäks vaivaks kaikille, joten miks edes parantua ja pilata muidenkin elämä. Eikö ois parempi vaan antaa olla? Täydellisyyteen pyrkivälle tunne siitä että ei oo mitään muuta kun epäonnistunu on kauheeta.

Tää nyt oli tällänen purkautumispostaus. Oli pakko avautua jonnekkin, tunsin että oon ihan loukussa. Toivottavasti seuraavalla kerralla palaan ilosemmissa merkeissä.

6 kommenttia:

  1. Älä luovuta! Jos anoreksialle antaa pikkusormen se vie koko käden.

    Voimia<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot niin oikeessa, pienikin lipsahdus niin kaikki romahtaa. Kiitos<3

      Poista
  2. Voi sua Jenni...:( voisinpa sanoa jotain mikä auttaa. Mutta sun täytyy vaan olla vahva. Älä anna yhtään periksi sairaudelle, jokainen askel jonka otat kohti paranemista on lopulta kaiken kärsimyksen arvoinen! Elämä hymyilee sulle vielä ja se voi olla lähempänä kun uskotkaan! Muista että KAIKKI on susta kiinni, sä pystyt pääsemään takasin siihen elämään jota joskus elit. Sun vaan täytyy uskaltaa nyt! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minni sä autoit just :) tiedän ettei anoreksialle saa antaa otettta yhtään tai se vie heti mukanaan. Taistelin itteni äsken välipalan läpi, ja voi kyllä laitoin leivälle margariinia enkä pyyhkinyt sitä siitä pois vaikka mörkö kovaan ääneen pakottikin niin tekeen. Mä haluan parantua ja mä pystyn siihen vaikka se olis kuinka vaikeeta. En anna minkään tyhmän anoreksian viedä mua pois tästä maailmasta, se on varmaa.
      Kiitos taas ihan hirmusesti, jutskaillaan illemmalla! <3

      Poista
  3. Hyvä Jenni!! <3 jokainen murunen jonka syöt on voitto, se on sulle lääkettä!

    Kun syöminen tuntuu vaikealta mua on itseä auttanut tällainen ajatus: Jossain vaiheessa on vaan PAKKO kohdata ne tunteet ja antaa sun kehon parantua. Jos haluaa elää ei vaan ole mitään muuta vaihtoehtoa. Miksi siis tuhlata yhtään enempää aikaa kun sitä on meillä kaikilla kuitenkin rajallisesti? Sun olo paranee kaikin tavoin kun vaan syöt ja alat taas elää, mä lupaan sen! <3 pidä toi tsemppi päällä!!:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minni oot ihana <3 Sait mielen palaileen takas ruotuun ja raiteilleen, sen mun oman mielen nimenomaan. En voi tarpeeks kiittää, on ihan mahtavaa että oot olemassa (: Paljon voimia sinne sullekkin oman kamppailun kanssa, nähdään pian ! :)

      Poista