perjantai 27. heinäkuuta 2012

Nuorisopsykiatrian poliklinikka osasto p4

Täällä sitä nyt siis ollaan. Painon laskeminen kertoi ehkä tarpeeksi, en pysty avohoidossa saamaan painoani nousuun. Se jumittaa paikoillaan, nousee hiukan, laskee hiukan, olin oravanpyörässä.

Toivon että osastojaksosta on mulle apua. Toki tää tuntuu tosi pelottavalta ja mua ahistaa koko ajan. Lasken nytkin jo minuutteja lounaaseen. Oon täysin kontrolloimattomassa tilanteessa, en saa ite tehä ruokaani. Eteeni tuodaan tarjotin ja se on sitten syötävä. En mä tiiä miten pystyn siihen kun ruokavalio on kuitenkin tähän asti ollu tosi kaavamainen, tietyistä aineista koostuva, tietyssä järjestyksessä lautasella ja niin edelleen. Ahistaa ahistaa ja ahistaa..


Otan tän kuitenkin askeleena kohti parantumista. Keinot avohoidossa loppu yksinkertasesti kesken, anoreksia on niin vahva. Myönsin etten pysty taistelemaan yksin sitä vastaan. Oon osastolla mun tulevaisuuden takia. Haluun elää mun elämää taas, päästä eroon tästä anoreksiasta. En toivo mitään muuta niin paljoo. Haluun alottaa mun tulevaisuuden rakentamisen eikä se tän sairauden ympäröimänä onnistu. Uskon että täällä mun ajatukset avautuu, se mitä teen ittelleni on väärin.



Näin alkuun mun osastohoitojakso kestää kaks viikkoa, jonka jälkeen katotaan miten oon edistyny. Kaikki on siis musta itestä kiinni, ei mistään muusta. Ja aijon selvitä sillä kahella viikolla. Mä pistän nyt kunnolla anoreksialle kampoihin, ei se syöminen voi olla niin vaikeeta. Mä en kuole siihen, anoreksiaan mä kuolen.

Näin ilosissa tunnelmissa mä täällä oleilen...

Ps. Teitä on nyt jo 100 vakituista lukijaa. Kiitos kaikille jotka jaksaa lukea mun kuulumisia, tsempata ja tehä mun parantumisesta mahdollista.

20 kommenttia:

  1. Paljon paljon voimia!!!<3 jäin vain miettimään miksi olet nuoriso puolella :o? Ja miksei sulle tarjottu ihan syömishäiriö osastoa jossa osaaminen varmaankin erilaisempaa.
    Uskon et teit täysin oikein kun oot siellä. Älä kuole vaan taistele :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On täällä ihan aikuistakin porukkaa, kaikki meijän osastolla on jo täysikään tulleita, en tiiä että miks nimi on tollanen :o Hämeenlinnasta ei löydy syömishäiriöosastoja, joten tää oli alkuun ainut vaihtoehto.

      Uskon kanssa että tää on oikee reitti paranemiseen ja mähän taistelen :)

      Poista
  2. Tiedän omasta kokemuksestani kuinka paljon osastolle meno ja siellä oleminen ahdistaa, mutta ajattele sitä näin; nyt sinä et ole yksin, sulla on koko ajan tukijoukot ympärillä! Pidä positiivinen asenne ja tulevaisuuden unelmat mielessä kun anoreksia yrittää vallata sun mielen. 4kk minä olin osastolla ja sieltä kun pääsin niin mielessä oli vain "En halua enää koskaan elämässäni olla siinä tilanteessa, että minun pitäisi palata osastolle takaisin, enkä voisi olla kotona". Se oli mun tsemppilause, minkä avulla pärjäsin eteenpäin.


    Paljon voimia! <3

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta että tää helpottaa huomattavasti taistelua sitä anoreksia vastaan. Ruoka tuodaan valmiiks eteen ja se on sitten vaan syötävä, kaloreita on vaikee lähtee laskeskeleen kun ei pysty itse ruuan tekoon vaikuttamaan tai aina edes tiedä mitä kaikkee mikäkin sisältää. Teen tän mun elämän ja tulevaisuuden takia.

      Kiitos kommentistas <3

      Poista
  3. ehkä on hyvä että olet siellä osastolla muutaman viikon jotta saat vahvemman alun parantumisprosessiisi :)
    itse oon tarvinnut osastoa jo yli vuoden, mutta se on alkanut auttamaan mua vasta nyt ryhdyttyäni itse taistoon sairautta vastaan. koska totuushan on se että kukaan muu ei voi parantaa meitä vaikka kuinka tahtoisi. meidän on itse käytävä tämä taistelu ! voimia hirmuisesti ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo jonkin näkönen alku sysäys tähän oli saatava, kotona kaikki junnaa paikoillaan

      Poista
  4. se on sulle vaan parhaakses että oot nyt osastolla, vaikka tuntuu pahalta. kyllä se siitä! =)

    VastaaPoista
  5. Tsemppiä sinne osastolle :) Mä olin viime vuonna 6kk osastolla ja ilman sitä en varmasti ois lähellekään näin hyvässä kunnossa mitä nyt oon. Toivottavasti siitä on sulle yhtä paljo hyötyä ja saat asiantuntevaa hoitoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon että on :) Ja kiitos tsempistä, sitä tarvitaan

      Poista
  6. Halusin vain uutena lukijana toivottaa sulle hirvittävän paljon voimia! Anoreksia on todella kavala ja vahva sairaus, mutta siitä toipuu, kun jaksaa itse uskoa siihen parantumiseen ja HALU parantua on iso asia tässä. Siksi on todella hienoa, että olet osastolla, koska ei sitä muutosta aina vain itse pysty tehdä. Itse sairastin anoreksiaa yli 20 vuotta (kyllä näin kauan, sairastuin jo alle 6-vuotiaana, nyt olen 29 v) ja olen täysin toipunut, VIHDOIN :) Jäljelle jäi pysyvä osteoporoosi ja sydämen ylilyönti, johon joka päiväinen lääkitys, mutta ei ole hengenvaarallista. Olen aonreksialle vihainen, että jäljet jäivät, mutta ei se toisaalta ihmetytä, niin pitkään annoin itseni kärsiä ja pitkiä jaksoja olin sairaalassa, sinun ikäisenä ja muutama vuosi sitten. Nyt oon pari vuotta voinut hyvin, niin henkisesti kuin fyysisesti ja vaikka jäljet on jäänyt OLEN TERVE JA ONNELLINEN. Mulla on aovmies ja neljä kissaa ja oon vaan ylpeä itsestäni, että voitin anoreksian eikä se vienyt mua, lähellä kuolemaa kävin parikin kertaa. Ja monesti lääkärit sanoi, etten toivu, kun lapsesta asti sairastanut ja kaikki jutut "selkärangassa", ettei musta vaan tule tervettä. Mutta tuli. Päätin itse, että mä paranen. Yksin en siihen olis kyennyt, vaan ammatillista apua ja rakkaiden tuki. Anoreksiasta paranee, vaikka olis sairastanut kuinka kauan tahansa ja vaikka syyt sairastumiseen ois miten raskauttavat, niin tässä oon terveenä! Eli älä pelkää, tästä selviää, täysinkin. Mä uskon, että säkin kykenet siihen. Kun vain tahdot ja et anna periksi. Huonoja päiviä ja ahdistusta tulee monen monena päivänä, mutta älä anna periksi. Eteenpäin vain, oot vahvempi kuin anoreksiamörkö! Älä kadota haluas elää ja toteuttaa unelmias <3 Paljon voimia sulle ihan hirvittävästi ja hienoa, että otit osastoavun vastaan, kun et itse kyennyt nostaa painoa, se ei ole helppoa todellakaan, se vaatii jo todella vahvan psyykeen ja pitkälle etenemisen joten jos vaan tuntuu, että osastohoitoa pitää jatkaa tai sitä sulle suositellaan, niin ota se apu vastaan, se on pieni hetki elämässä. Yhteensä 2 vuotta sairaalassa olleena monesti mietin oonko hukanut elämääni, mutta en, koska tuo kaksi vuottakaan ei tunnu missään ja tärkeintä on se toipuminen. Jaksamisia ja kirjoittelehan kuulumisias, kun voit ja jaksat, mutta muista, että SUN toipuminen on etusijalla, sun koko elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kommentistasi, oli hienoa että kerroit oman tarinasi. Mua tsemppaa valtavasti kuulla muiden jo parantuneiden kokemuksia, tiiän että kykenen siihen myös itse, vaikka helppoahan tää ei ole. Sanoin kuvailemattoman vaikeeta, mutta mä teen sen. Paranen että saan elämäni takas.

      Oon valtavan onnellinen sun puolestas. Paraneminen on varmasti ollu tosi vaikee prosessi mutta oot ollu äärettömän vahva ja kyenny siihen! :) Hieno juttu. Taistelu ja kaiken sen ahistuksen kohtaaminen on varmasti ollu sun nykysen OMAN elämän arvosta.

      Poista
  7. Hei tuleva kollega :)

    Voimia sulle. toivon että saisit parantumisen alulle ja laitettua anoreksialle kampoihin. Yritä sitkeästi sillä anoreksia on sellainen viheliäinen sairaus että mitä kauemmin sitä sairastaa sitä vaikeampi siitä on päästä.

    Mulla oil sun ikäisenä ihan sama unelma kuin sulla: päästä lääketieteelliseen opiskelemaan ja valmistua lääkäriksi. Anoreksia kuitenkin vei mun koko nuoruuteni, vietin vuosia sairaalakierteessä kykenemättömänä tekemään elämälläni yhtään mitään. Anoreksia vei multa kaiken. Yritin vimmatusti lukea pääsykokeisiin niin että lopulta osastolla takavarikoitiin mun galenokseni. Siitä pänttäämisestä ei ollut mitään hyötyä, se oli vain pakkomielteenomaista eikä mulla ollut mitään aivokapasiteettia, kiitos syömishäiriön.

    Sitten tuli sellainen pysäyttävä tilanne eteen, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa syödä ja hylätä laihuuden tavoittelu. vaikeaa se oli, eikä aina ole helppoa vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen. mutta tervehtyessäni sain opiskelukykyni takaisin ja pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan unelmieni ammattiin. Tosin aloittaessani olin 25-vuotias, eli siis aika monta vuotta ikäluokkaani jäljessä. Voin vakuuttaa sulle että lääkiksessä opiskelu on ihan mahtavaa ja mielenkiintoista, mutta siellä ei jaksa ellei syö, ja pitää olla oikeasti aika hyvissä henkisissä kantimissa ettei anoreksia pahene. Nimittäin porukka ympärillä on todella terveystietoista ja koko ajan saa kuulla lihavuudesta, liikunnasta, ruoasta jne. Suosittelen käyttämään kaikki voimat parantumiseen ja sit kun oikeasti olet hyvinvoiva ja vakaammalla pohjalla, pääset varmasti opiskelemaan. Toivottavasti olet fiksumpi kuin minä olin aikoinani ja laitat kaiken likoon jotta pääset suostasi ylös etkä hukkaa monia vuosia elämästäsi. :)

    Yksi asia vielä on pakko sanoa. Jos haluat lääkäriksi kannattaisi ehkä miettiä haluatko oikeasti julkaista tällaista blogia omilla kasvoillasi. Nimittäin ennen kuin arvaatkaan, muutaman vuoden sisällä, saatat jo olla amanuenssina ja siellä eteesi voi tulla anoreksiaa sairastava potilas joka muistaa blogisi ja tunnistaa sinut. Tilanne voi olla ehkä kiusallinen molempien kannalta ja syödä lääkärin uskottavuutta. Ihan ystävällisyyttäni tämän sanon. Ja mieti myös, ruokkiiko bloggaaminen anoreksiasta enemmän sairautta vai tukeeko se todella toipumista. Suosittelen tutustumaan ystäväni Maijun blogiin osoitteessa http://neitignuu.blogspot.fi/, hän kirjoittaa myös tästä aiheesta. :) Hänen haastattelunsa löytyy: http://www.iltalehti.fi/iltvuutiset/2012072409659094_v0.shtml . Olimme aikoinaan samaan aikaan osastohoidossa hänen kanssaan :D

    Jos haluat olla yhteydessä, niin vastaa tähän, lähetän sulle sähköpostia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitos viestistäsi!

      Oot nähtävästi eläny siis hyvin samankaltasta tarinaa mitä mäkin. Toivotaan vaan että mun unelmilla on yhtä onnellinen loppu mitä sun :) Saat olla ylpee saavutuksistas ja niin varmasti ootkin. Hieno kuulla että oot jo päässy suunnilleen anoreksiasta eroon ja saanu vihdoin kiinni siitä elämästä mitä haluat elää. En toivo itellenikään mitään muuta niin paljoa ja se että sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy joku joka on tästä suosta selvinnyt antaa paljon lisää motivaatiota. Aijon parantua nyt, kohata ahistuksen ja lopettaa paikoilaani jumittamisen. Mun fyysinen terveyskin alkaa oleen painon puolesta jo niin kovin vaarassa että tän on loputtava. En haluu tuhlata enää sekuntiakaan elämästäni anoreksialle vaan elää sitä sellasena kun itse haluan.

      En itse näe että anoreksiaa aikoinaan sairastanut ihminen olisi yhtään sen vähemmän uskottava lääkärinä kuin kukaan muukaan. Ymmärrän silti pointtisi, tottakai on tietyt riskit kirjottaa henkilöllisyytensä paljastaen. Oli aihe sitten anoreksiasta parantuminen tai joku ihan muu. Oon kuitenkin jo valintani tän suhteen tehny ja sitä en enää lähde pyörtämään. Tai oikeestaan aika mahotonta se nyt olis- tehtyä on vaikee saada tekemättömäks.

      Maijun juttuja oonkin lukenut paljon ja niistä on ollu itselleni paljon hyötyä :) Voit pistää s-postiin viestiä millon vaan, olisi ihan mukavakin ! :)

      Poista
  8. Voi kultaseni, voimia ja ole reipas! Olet rakas:) <3jemsu

    VastaaPoista
  9. Todella todella paljon tsemppiä! <3 Kyllä susta huokuu se parantumisen halu. Selkeesti ymmärrät, että osasto on vaan tietynlainen vaihe, jolla toivottavasti pääsee eteenpäin tämän sairauden kanssa ja siitä tervehtymisessä :) Koita jaksella ja vaikka mikä tulis, niin koita jaksaa ajatella parantumismyönteisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempistä<3 Tässä on koitettu nyt tapella ahistusta vastaan ja ihan hyvin oon onnistunu, haluun niin paljon eroon anoreksiasta. Mitä nopeemmin saan hyvän startin paikoillani junnaamisen jälkeen sen nopeemmin parantuminen pääsee tapahtumaan ja sitä nopeemmin saan elämäni takas.

      Paljon voimia sinne myös :)

      Poista