sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Miksi sairastuin?

Nyt tässä olisi sitä kauan jo lupailtua ja toivottuakin postausta siitä minkä epäilen olevan sairastumisen syynä. Ensin haluan tehdä lukijoille selväksi, etten koskaan ole itse saanut valita anoreksiaa. Kukaan ei ole missään vaiheessa kysynyt haluanko sairastua, oon ollut anoreksian edessä voimaton. En tarkoituksella pistänyt perhe-elämäämme ja omaa elämäni uuteen uskoon syömishäiriön keskellä. En olisi halunnut maailmani ja läheisteni maailman olevan anoreksian pyöriteltävissä. Enkä koskaan toivo kenenkään sairastuvan tähän, kukaan ei ansaitse anoreksiaa.




En koskaan ole erikoisemmin ihaillut laihuutta, pitänyt luisevaa olemusta nättinä tai langanlaihoja malleja kauniina. Terve, muodokas ja normaalipainoisen naisen vartalo on aina ollut eniten mun mieleen. Itseasiassa oon ollut yleisesti aina sitä mieltä että pieni pyöreys on kauniimpaa kun liika laihuus. Kyse mun anoreksiassa ei siis ole koskaan ollut siitä että haluaisin omassa kehossa nähdä luita tai katsella peilistä sellaista näkyä mikä siellä nyt on. Kyse oli lukemista, mitä pienempi sitä parempi. Jäin koukkuun niinkin vaivattomalta tuntuvaan juttuun kun numeroihin. Ja kun alempi luku oli helppo saavuttaa, siirtyi maaliviiva aina vain kauemmaksi. "Ihan muutama kilo enää"- lupasin itselleni, kunnes huomasinkin matkan taas kasvaneen. Anoreksia on epäreilu, ei se anna sinun voittaa. Olet aina häviäjä. Maalia ei oikeasti ole olemassa. On ollut valtavan suuri askel tajuta se omassa päässään.

Blogissa on moneen kertaan ilmestyny sana täydellisyys, vaadin täydellisyyttä ja myönnän olevani aikamoinen perfektionisti. Yhdistettynä valtavaan kunnianhimoon ja siihen kuinka kaiken pitää olla kontrollini alla, on nämä luonteenpiirteet tehneet elämästäni paljon vaikeampaa mitä se olisi ilman niitä. Toki tietyssä määrin ne ovat pitäneet minua pystyssäkin ja auttaneet elämässä kunnialla eteenpäin. Anoreksian kannalta nämä asiat persoonassani olivat kuitenkin varmasti osatekijät sairauden puhkeamiselle.


“Have no fear of perfection - you'll never reach it.” 

Olen joutunut aikuistumaan liian aikaisin. Jo pienenä otin valtavasti vastuuta perheestäni, siitä miten kotona pärjätään. Jätin näkemättä kavereita, koska minun piti pitää perheeni kasassa, varmistua siitä ettei mitään ikävää tapahdu. Kaiken piti olla kontrollissa. Miksi sitten pelkäsin perheeni pärjäämistä? Syyt ovat liian henkilökohtasia kerrottaviksi blogin puolella, mutta iso osa asiaa koskee isääni. Kyse ei ole siis ollut taloudellisesta pärjäämisestä, olemme keskivertoa paremmin toimeen tuleva perhe. Kyse on ollut kaikesta siitä mitä on piillyt onnellinenperhejaperunamaa- kulissin alla.
Koska kaiken kontrolloiminen kotona oli vaikeaa, oikeastaan mahdotonta syntyi anoreksia luultavasti osittain tästä syystä. Aloin kontrolloimaan jotain muuta, syömistä, nälkää, lukuja, liikuntaa. Todellisesta kontrollistahan ei silti ollut tai ole vieläkään kyse. Sairaus vei minua aivan 6-0, mutta sairasmieli vakuutteli että se olen minä joka hallitsee.

Menneisyyteni ja lapsuuteni rankat kokemukset, vastuunoton ja aikuistumisen alkaminen liian aikaisin ja tulevaisuuden suunnittelu perfektionismini saattelemana sai kaiken hajoamaan käsiin. Stressi ylioppilaskirjoituksista ja lääkiksen pääsykokeista lisäsivät taakkaa pääni sisällä yhä lisää ja lisää. Uskon että siinä vaiheessa kontrollini kaiken suhteen petti, anoreksia astui kuvioihin. Menneisyys voi sattua, mutta olen saanut valita joko pakenemisen, kaiken kieltämisen, tai sitten ottaa menneisyydestäni opiksi. Jälkimmäinen kuullostaa ehdottomasti paremmalta.



Aluksi elin vain terveellisemmin, voin hyvin ja laihduin muutamia kiloja. Pidin itseäni parempana ja lupailin ystäville sekä perheelleni etten mene tästä enää laihduttamaan. Jatkoin terveellistä elämäntyyliäni, tosin jo hiukan ortoreksian piirtein. Söin ehkä joidenkin mielestä liiankin terveellisesti, en antanut itselleni herkkupäiviä, tosin en niitä koskaan ole niin kaivannutkaan. Ne eivät tee minua onnelliseksi tai anna hyvää oloa, niin kuin osalle ihmisistä. Liikunnan lisääminen alkoi myös astua kuvioihin. Koiran kanssa kevyt hölkkäily ja nauttiminen ulkoilmasta muuttui aamuviideltä alkavaksi raastavaksi, kehoa tuhoavaksi rääkkäykseksi. Yöllä heräsin hyppimään x-hyppyjä sänkyni eteen, suorittamaan niitä viittäsataa vatsalihasta ja tuhatta kyykkyhyppyä. Ja minä kun luulin kontrolloivani tilannetta- nykyään ajattelumalli huvittaa. Olin monesti pyörtyä lenkkipolulle, sydämeni ei kestäny ja ilmoitteli tilanteestaan ihmeellisillä lisälyönneillänsä. Kehoni ei jaksanut ja lopulta en enää aamuisin päässyt sängystä ylös. Osittain kipeiden jalkojeni vuoksi, osittain siksi että kroppa pisti stopin. Se ei enää antanut minun rääkätä itseään. Samoihin aikoihin yksityinen psykiatri kielsi minulta liikunnan, vapauduin pakkoliikunnan oireista. Se tuntui vapauttavalta- joku "antoi" minulle luvan olla liikumatta.



Liikunnan ja liikkeen, sekä kaloreiden kulutuksen merkit näkyvät minussa edelleen. Minun on vaikea istua tai sietää sitä että joku muu perheessäni oleva esimerkiksi siivoaa ja itse vain istun. Tätä postausta kirjoitellessakin tunnen koko ajan pientä halua lopettaa, nousta ylös ja liikkua. Käyn jatkuvaa kamppailua pelkän olemisen kanssa. Se on yksi suurimmista haasteistani, tosin olen edennyt jo pitkälle. Nyt koiran kanssa ulkoillessa voin hetkeksi pysähtyä, odottaa kuinka auto ylittää tien enkä suin päin juosta nopeasti tien yli, koska pysähtyminen merkitsisi itsekurin heikkoutta. Saatan jäädä katsomaan metsässä olevaa kaunista kukkaa tai tiirailla taivaalle. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää.

Syöminen on anoreksiassa aina kuitenkin se pääjuttu. Niin minunkin sairaudessani. Olen ottanut paljon uusia ruokia jo mukaan ruokavaliooni, mutta myönnän sen olevan vieläkin hyvin rajoittunutta. Kanamunan valkuaiset, kurkku ja salaatti ovat kuitenkin vaihtuneet huomattavasti suurempaan arsenaaliin eri aineita. Tästä olen ylpeä ja niin on kaikki muutkin. Ahdistus on silti kohdattava ja tehdä itselleen tavoitteita rikottaviksi. Vain sillä pystyn parantumaan, minun pitää tajuta ruuan olevan lääke parantumiseeni. En saa pitää sitä vihollisena ja hiilihydraatteja tappavina. Helpommin sanottu kuin tehty...





Olen aina kontrolloinut asioita osittain syömiselläni. Nuorempana kävin myös toisessa äärilaidassa. Söin hyvin epäterveellisesti ja purin huonoa oloa ruokaan. Se näkyi tietenkin painon nousuna. En ollut koskaan saanut kotoa kunnollista oppia siitä miten ihmisen pitää syödä. Käsitykseni oikeanlaisesta ruokavaliosta oli heiveröinen. Vasta nyt olen alkamassa oppia sitä, miten ihmisen kuuluu syödä.
Lapsuuteni herkuttelun myötä herkuista nauttiminen lopulta lopahti. En enää tuntenut oloa hyväksi "herkullisesta" ja kaloripitoisesta epäterveellisestä moskasta. Enkä tuntisi vieläkään.
Ravitsemusterapeuttini ei usko minun koskaan olevan täysin valmis enää suhtautumaan karkkiin, sipseihin, kakkuihin, jäätelöihin yms. normaalisti. Hän (enkä minä itsekkään) ei usko että tulevaisuudessakaan osaisin saada herkuista jotain mielihyvää ja oli sitä mieltä ettei minun tarvitsekkaan. Tämän takia "herkut" eivät ole minulle sama asia kuin sinulle. Siksi myöskään ateriasuunnitelmiini ei näitä osallisiksi oteta. Tosin on minulla ne omat herkullisilta maistuvat jutut, jotka olen kieltänyt itseltäni pitkään. Nyt tosin olemme ottaneet ne osaksi ateriasuunnitelmaa ja olen oikeasti onnellinen antaessani itselleni luvan syödä sitä mitä pidän hyvän makuisena.


Ja ettei loppuvaikutelma jäisi niin synkäksi, täytyy vielä sanoa että olen nyt avun piirissä. Saan valtavasti tukea perheeltäni ja ystäviltäni. Sekä tietenkin sairaalalta. Minulla on maailman paras äiti, hän on ihminen jollainen itsekkin haluaisin olla. Ilman äitiä mörkö oisi ehkä jo saanut minut. Olenkin suunnitellut tekeväni postauksen jossain välissä meidän välisestä suhteesta ja sen merkityksestä paranemiselle.


Tässä hiukan alkua kaikelle sille mitä anoreksiani takana piilee. Unohdin varmasti puolet ja ylikin, mutta pääkohdat ovat yllä lueteltuina. Teen jatkoa tälle postaukselle aina keretessäni, asioita jäi kuitenkin niin paljon sanomatta.




8 kommenttia:

  1. Pakko sanoa, että sussa on kyllä paljon samoja asioita kuin minussa! Toisin herkut tuovat minulle mielihyvää, mutta ihmiset ovat erilaisia ja nauttivat eri asioista :) Jatka samaan malliin, ota haasteita voita anoreksia! Elämässä on paljon koettavaa ja turha antaa anoreksian viedä sitä kaikkea!

    VastaaPoista
  2. Huomasin sunkin kirjotuksista monta meitä yhistävää tekijää, on jotenkin rauhottavaa tietää että samankaltanen ihminen on päihittämässä anoreksiaa. Tiedän että pystyn siihen itsekkin. Oot aivan oikeessa siitä että elämä on liian kallisarvonen annettavaks anoreksialle! Enkä aijo sen antaa tapahtua.

    Paaljon voimia ja jaksamista sinnekkin, oot hieno ihminen <3

    VastaaPoista
  3. Moi!
    Melkein kuin olisi omaa elämäntarinaa lukenut. Kuvailit todella hyvin,kuinka kaikki alkaa pienestä, aluksi vain terveelliset ruokatottumukset,kunnes ne vaihtuvat aina vain tiukempaan. Olen itse sairastanut tässä parisen vuotta...olin myös aluksi ylipainoinen (samaa sarjaa kuin sinä) ja nyt sitten yritän tässä parantua.
    Ja myös itse olen käynyt siellä sipsien ja suklaan ääripäässä. Hassua olla nyt päinvastainen salaatinpuputtaja. :D Lue ihmeessä mun postaus, koitan päivitellä lisää... Aion lueskella sun blogia jatkossakin!
    Voisin sanoa kannustukseksi saman mitä äitini sanoi minulle;
    "Muista. Mikään ei ole sen arvoista."
    Hyvää matkaa kohti parantumista!
    :)

    VastaaPoista
  4. Hieno juttu että jäät lukijaks :)! Annatte mulle jokanen lisää voimaa ja tahtoa parantua.

    Kovasti tsemppiä sinnekkin taisteluun anoreksiaa vastaan ja onnellista tietä kohti oikeeta elämää ja parantumista <3

    VastaaPoista
  5. Muista, että sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen ja arvokas juuri sellaisena, kun olet. Toivoisin sinun ajattelevan enemmän, miten ihana ihminen SINÄ olet (etkä haluasi olla niin paljon esim. äitisi kaltainen) ja millaiseksi haluat sinä tulla. Äitisi on varmasti aivan ihana ihminen ja on äärettömän tärkeä tuki sinulle matkalla tervehtymiseen, hyvä niin.

    Olen seurannut blogiasi ja se on todella koskettava sekä hyvin kirjoitettu. Vaatii todella paljon rohkeutta tulla esiin sairautensa kanssa ja antaa sille kasvot. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja uskoa tulevaan. Matka tulee olemaan pitkä ja kivinen, mutta SINÄ pystyt siihen. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  6. Ihana hoitotiimi sinulla! Minä väänsin aikoinani jatkuvasti sellaisesta pikkujutusta kuin päiväkahvipulla, osastolla ollessani. "Kahvileipä (eli pulla tai viineri tai muu yökötys) kuuluu suomalaiseen ruokavalioon". No, newsflash, vaikka se tekisi minusta huonon suomalaisen, en edellämainituista ole koskaan perustanut. Syön kyllä nykyisin sellaisia juttuja joita yleisesti nimitetään herkuiksi, jonkin verran, mutta pullasta, viinereistä, munkeista, kakuista en pidä vieläkään. Ja sen he tulkitsivat oireeksi joka täytyy millä keinolla hyvänsä nujertaa. Ja sitten sitä pullaa nieltiin siellä vaikkei se alas tahtonut mennä. En tunne ketään tervettä ihmistä, joka söisi pullan joka päivä. Sen sijaan tunnen terveitä ihmisiä jotka eivät pidä mistään makeasta. Makunsa kullakin, vaikka tietysti on tärkeää erottaa mistä jonkin syötävän karttaminen johtuu, sairaudesta vai siitä ettei vain pidä kyseisestä tuotteesta. Mutta ravitsemuksellisesti karkit ja pullat eivät ole missään määrin tarpeellisia.

    VastaaPoista
  7. sie selviit kyllä,sie oot todella tärkeä,voimia

    VastaaPoista
  8. Nuo kuvat this is hot , this is shit ovat kyllä totta. Ei epäilystäkään kummasta naisesta esimerkiks me miehet kiinnostutaan. This is hot- kuvan nainen on tosi hot ! Toista en edes huomais.
    - Joel

    VastaaPoista