lauantai 28. heinäkuuta 2012

Kuulumisia osastolta

Pääsin hiukan päivitteleen kuulumisiani. Eka päivä osastolla meni yllättävän hyvin ja sain nukuttua yönkin ilman suurempaa heräilyä. Nyt aamu on ollu ahistusta täynnä, ihan hävettää muiden potilaiden ympärillä kun kaikki samassa ruokatilassa syödään. Onneks ne ymmärtää kuitenkin..

Mä teen nyt kaikkeni parantumisen eteen. Parantumismotivaatio on huipussaan, mun se anoreksia mörkö on vaan niin hiton vaikee vastaan taisteltava. Olihan se tiedossa ettei osastojakso tuu meneen kun vettä vaan, joudun joka ruokailulla pois mun omalta turva-alueelta ja se on kauheeta. En pysty kontrolloimaan tai hallitsemaan tilannetta millään tavalla. Se mitä tarjottimella eteen tuodaan on syötävä ja voin sanoa että siellä ei oo näkyny vielä yhtäkään mun "turvaruokaa". Mutta vaan ahistuksen kohtaamalla voin tästä sairaudesta parantua. Mun on syötävä elääkseni. Tukea saan täällä kahelta  omahoitajalta, mies ja nainen, kummatkin aika nuoria. Ainakin näin alkuun ollaan tultu hyvin juttuun. Tosin avopuolen omahoitajaa kukaan ei tuu koskaan voittaan, saan jatkaa sen kanssa keskusteluja sitten kun osastolta vaan kotiudun.



Puolen tunnin päästä on jälleen ruokailu, en oo edes uskaltanu kattoo mitä listaan on laitettu. Kaikista vaikeimpia mulle on jälkiruuat. Saan itkua niitten kanssa vääntää. Osastonlääkäri oli ehdoton korvailujen suhteen, sen mielestä syömishäiriökäyttäytymisestä ei voi päästä eroon, jos saa itse alkaa rajailemaan ja toivomaan keittiöltä mitä milloinkin. Ja ymmärrän kyllä pointin täysin.

Toinen iso ahdistusta aiheuttava tekijä täällä on se että joudun oleen koko ajan paikoillani. Päivät on tylsistyttävän pitkäveteisiä vaikka oon niitä vasta nyt yhen kokenut. Oon koittanu käyttää aikaani hyödyks opiskelemalla. Tuun kanssa ihan hyvin juttuun muutaman tytön kanssa ja niistä on onneks ollu seuraa.
Osasto auttaa mua varmasti pois myös pakkoliikunnan tunteesta. Täällä kun kaikki ihme höösääminen on mahotonta ja siihen puututaan kyllä heti. Ulkona saan olla puolisen tuntia päivässä, käytän sen yleensä kävelyyn tossa läheisessä metsässä. Toivon vaan että saisin pian enemmän aikaa olla pois täältä neljän seinän sisältä. Mutta se on mun edistymisestä ainoostaan kiinni.

Täällä ollessa mulla on koko ajan tosi täys olo- inhoon sitä. Johtuu varmaan siitä että saan ruuasta enemmän energiaa  mitä kotona, enkä kuluta edes arkisten askareiden parissa. Anoreksia kuiskailee päässä siitä miten kaikki räjähtää käsiin, syön liikaa, en liiku tarpeeks ja näin edelleen. Ja musta tuntuu että tää on vasta alkua, se ääni tuntuu voimistuvan vaikka eka päivä menikin ihan hyvin. 
Haluan kuitenkin parantua. Mä oon varma että pystyn siihen, oon kuitenkin nyt tähän mennessä joka aterialla saanu tarjottimen tyhjennettyä ahistuksesta huolimatta. Oon vahempi kun anoreksia ja täällä osastolla mua autetaan taistelussa koko ajan. Loppuen lopuks kaikki on silti musta kiinni, ainoostaan mä voin itse itseni parantaa. Saan siihen tosi paljon tukea, mutta ahistus ja anoreksia mun on karkotettava itse.

Toivosin teijän lukijoitten kokemuksia osastolla olosta. Tuntuko että alku oli vaikein? Vai meinasko ahistus voimistua vasta jossain muussa vaiheessa? 

Siellä soi ruokakello.... toivottakaa onnee

19 kommenttia:

  1. Kyllä sä selviät. Ymmärrän täysin tunteen.. Muistan itsekin ensimmäisen päiväni osastolla kuin eilisen vaikka siitä on jo aikaa yli 6 vuotta. Muista et se on ainoa keino päästä eteenpäin. Eikä ahdistukseen kuole, vaikka siltä tuntuu. Anoreksiaan kuolee. <3

    t. se eilinen kollega

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ihan oikeessa siinä ettei siihen ahistukseen kuolla voi. Taistelen, mä haluun nyt vaan takas oman elämäni ja tää on ainoo reitti siihen.

      Poista
  2. Alku on aina vaikeaa!
    Pidä kiinni ateriasuunnitelmasta, pienestäkin lipsumisesta voidaan jo alkaa rajoittamaan esim. ulkoilulupia. Muista, että kaikki minkä jätät syömättä, sillä ruokit anoreksiaa! Ja et halua sitä, pidä tavoitteet ja unelmat mielessä kun ahdistaa.

    Itselläni oli jossain vaiheessa omahoitajan tekemä tsemppilappu mitä tuijotin syödessä... "Kotilomat, ulkoiluluvat, sä pystyt siihen Niina!". Muista että sulla on siellä osastolla aina tuki, et ole yksin. Voimia sinne<3

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle ollaan oltu vielä suhteellisen armollisia ja aika kevyellä otteella seurailtu syömistä. Se on hyvä juttu ja aijon olla luottamuksen arvonen, en haluu myöskään menettää ulkoilulupia. Puhallan hoitohenkilöstön kanssa yhteen hiileen. Niiden tarkotus on vaan auttaa ja tukee mua sairaudesta irti pääsemiseks.

      Kiitos Niina taas viestistäs, tuet ihanasti <3

      Poista
  3. Cool onko teillä omat vessat ja suihkut! (kuvasta näkyi) Meillä oli yhteiset ja se oli aina kamalaa jonottelua ja onhan omat paljon hygienisemmätkin..

    Alku on aina vaikein, mutta jos alkaa antaa periksi anoreksialle siitä tulee helposti noidankehä. Itselläni kävi niin ja lopulta istuin 3kk kieltäytyen syömästä.

    Tsemppiä olet vahva<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä omistan oikein tälläsen oman lukaalin täällä :D Kaikilla ei oo samanlaista, osa joutuu käyttään just niitä yhteissuihkuja ja vessoja. Oon siis onnekas sen suhteen!

      Mä aijon nyt onnistua tässä ekalla kerralla, otti mitä otti!

      Kiitos Tiia paljon tsemppiä sinnekkin, kyllä tää tästä <3

      Poista
  4. Kyllä sä selviät! Taistele vastaan,koska elämä on sen arvosta.

    Anteeksi jos on liian henkilökohtainen kysymys, ymmärrän jos et halua vastata, mutta miltä se tuntuu ku joudut syömään? Meinaan, että mikä siinä ahdistaa? Näin terveenä sitä ei vaan pysty ymmärtämään, että maailman normaalein asia, syöminen, tuottaa niin kauheita vaikeuksia, että on valmis näännyttämään itsensä kuoliaaksi. Pelkäätkö vaan niin paljon lihomista vai mikä siinä on se paha juttu?
    En halua olla tahditon, joten pahoittelen jos loukkasin jotenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin todellakin on, enkä aijo anoreksian viedä sitä multa!

      Ahdistus syntyy millon mistäkin, pelkään tiettyjä ruoka-aineita ihan äärettömän paljon ja täällä niitä joutuu ihan välttämättä kohtaamaan ja syömään. En sinänsä pelkää ainoostaan painon räjähtämistä, vaan sitä että se tietty ruoka jollain tavalla vahingoittaa mua. Puran kanssa ahdistuneisuutta ja stressiä syömättömyydellä. Ei niitä ajatuksia pysty selittään edes itselleen. Saati sitten ihmiselle joka ei oo anoreksiaa koskaan sairastanu. Ymmärrän hyvin miks kaikki tuntuu niin kummalliselta sellasen mielestä joka ei syömishäiriön kouriin oo joutunut, välillä kun ei ymmärrä itsekkään.

      Poista
  5. Alussa on aina ollut hankalaa, kun on pitänyt sopeutua paikoillaan olemiseen ja ruokiin, mutta jo viikon päästä on helpompaa. Pian huomaa päivien sujuvan ihan rutiinilla. Joskus olen pakkoliikkunut ennen osastolle menoa joka päivä lähes joka hetki, mutta liikkumattomuuden aiheuttama ahdistus on mennyt muutamassa päivässä ohi.
    Tärkeintä on oma asenne. Kun ajattelee potkivansa anoreksiaa päähän ja lähtevänsä osaastolta voittajana eikä sotanorsuna, voi kokea onnistumisen iloa ja se taas helpottaa ahdistusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kay tää autto tosi tosi paljon <3! Kamppailen ihan samanlaisten ongelmien kanssa mistä sä oot ittes ulos tarponut ja tiedän että pystyn siihen itekkin. Ehkä tää alku on se ahistavin tosiaan, mutta kyllä mä selviän. Haluan parantua!

      Poista
  6. Alku on todella se vaikein eikä voi ymmärtää sitä ruoanmäärä ja että jollain salaatinkastikkellakin on väliä! Mutta pikku hiljaa sitä alkaa ymmärtämään kuinka aliravittu on! Ja sekin määrä mitä syödään osastoilla on lähes normaalia ihmisen syömistä! Lupaan että opit siellä paljon uutta ja siitä kaikesta on sulle hurjasti hyötyä! Oot ottanu nii hyvin paikan vastaa ja sitoutunu parantumiseen! Et uskokkaan kun alat edistyä ja edistyä ja niistä alkaa vähittelen kertymään sulle editymisiä. Olet koko ajan matkalla parempaan hyvään elämään! Tsemppiä niiiin paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se... ajattelin että oisin edes tykänny jostain uusista "kammo" ruuista mitä joudun täällä syömään, mutta ei ne kyllä hyvältä maistu. Jäätelöö piti tänään vetää päivällisellä ja itkukshan se meni, muille se ihana "herkku" maistu mun suussa kyllä ihan pahalta. Mutta mulla nyt on muutenkin niin jotenkin vääristyny kuva kaikkeen tollaseen "herkkuun", että oli aika odotettavissa.

      Se on tosin hyvä että mun näkemys normaaliin ruokaan alkaa jo pikkuhiljaa tehdä tietään anoreksian päälle. Tää alku on vaan ihan tajuttoman vaikeeta taistelua :( Mutta mä selviän kyllä, pystyn tekeen tän ja saan mun elämän takasin !

      Kiitos sara taas kovasti <3

      Poista
  7. Joo, oon samaa mieltä noiden ylläolevien kommentoijien kanssa, eli alku on aina se vaikein. Mutta sitten jo viikonkin kuluttua siihen ruokamäärään alkaa jo tottua ja uusia ystäviä alkaa saamaan, jolloin osastolla olo ei tunnu enää niiin pahalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se on juuri näin :) Nyt vaan taas niin täys olo että ahistaa ihan hurjasti

      Poista
  8. Mulla on tää kaikki vielä edessä, alotan maanantaina täällä pohjosempana osastolla.. En oo vielä aiemmin ollut siellä ja oon ihan ahdistunut. Voisitko kertoo, että millasta ruokaa siellä tarjotaan? Mullakin on sellasia ruokia mitä en pysty syömään. Ja saako aamiaisella valita vaikka että ottaako mielummin puuroa vai leipää? Saaks siellä sun osastolla tehdä yhtään mitään valintoja ite? Tsemppiä ihan kauheesti! :) Uskon, että selätetään tää sairaus molemmat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiedän kuinka paljon sekin että tietää menevänsä osastolle niin ahistaa. Koin saman just pari päivää sitten. Täällä tulee eteen mitä millonkin, oikeestaan ihan kaikkee. Kastikkeita, keittoja, laatikoita, pihvejä, perunaa yms. Aina on kanssa joku jälkkäri. Mun aikana on ollut mustikkarahkaa, sitten jotain ihme kiiseliä ja kermavaahtoo, sekä jätskiä. Kaikki ihan äärettömän vaikeita mulle ja itkua on väännetty ahistuksen johosta. En voi sille mitään :/
      Ainakaan mulle ittelleni ei oo annettu minkäänlaista valinnanvaraa koska lääkärin mielestä se on syömishäiriö joka sillon puhuu. Mutta näillä mennään, en kotona saa parantumista käyntiin joten pakko se on täällä hoitaa.

      Tsemppiä myös sinne! :) kyllä tähän elämään osastolla tottuu varmasti vaikka aluks ahistaa ihan äärettömän paljon. täällä syödään oikeesti PALJON ja maha on koko ajan ihan täys.. ei oo kivaa, mutta ainoo tie anoreksian voittamiseks.
      Mä oon varma että voitetaan molemmat taistelu tätä sairautta vastaan, pysy vahvana<3

      Poista
  9. Tavallaan hienoa kuulla, että pääsit/jouduit nyt osastolle, niin paino ei ainakaan päässyt kotioloissa laskemaan yhtään enempää. Toivottavasti edistyt osastolla ollessasi paranemisessa ja palaat kotiin hieman terveempänä ja paremmissa voimissa sekä henkisesti että fyysisesti. (:

    Toivon sulle kaikkea hyvää. Tsemppiä anoreksian nujertamiseen, potki sitä lujaa päähän, äläkä anna sille valtaa!

    P.S. Olet muuten ihan mielettömän kaunis! Näytät ihan keijulta tai joltain satuolennolta jotenkin.. :D Mutta olisit vieläkin kauniimpi normaalipainoisena, ja siihenhän onneksi tähtäätkin. :)

    t. yksi anonyymisti blogiasi lukeva

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon että osasto oli ainoa oikea vaihtoehto tässä vaiheessa ja pisteessä mihin anoreksia on mut vienyt. Joskus tuun varmasti vielä kiittään siitä että olen täällä ollut vaikka nyt ahistaa ihan äärettömästi. Ilman osastoa sama junnailu kotona olisi varmasti jatkunut ja paino pysynyt samassa tai ollut ehkä jälleen siinä laskusuunnassa. Myönsin itselleni etten pysty taistelemaan anoreksiaa vastaan kotona ja tarvitsen tän voittamiseen alussa tukea koko ajan. Mutta ajan kanssa mä paranen! Saan elämäni takas. Edessä on vielä varmasti niitä romahduksen paikkoja, heti ensimmäinen potentiaalinen kun osastolta lähden ja totuttelen taas syömään kotona. Mutta uskon että selviän tästä matkasta ja toteutan vielä unelmani :)

      Niin ja kiitos sullekkin kehuista!

      Poista
  10. Olin itse viime syksynä samalla nuorisopsykiatrian osastolla myös syömishäiriön takia, ja voin sanoa että suoraan sanottuna ihan perseestä koko paikka! Lääkäri ei millään olisi päästänyt edes minua lomille vaikka aina niin lupaili.. Muistan vieläkin sen ahdituksen kun luin ruokalistaa, tai teimme pitsaa 'koulussa'. 30min ulkoilutkin juoksin aina polkua siinä 'metsässä'.. Hoitajat oli ihan kamalia, keksivät omia tarinoitaan ja paisuttelivat niitä mm. ravitsemusterapeutille. Pääsin 2kk päästä pois, ja lopetin punnituksissa käynnin. Nyt olen fyysisesti terve, mutten henkisesti! Kamppailen edelleen anoreksian kanssa ja jos silmä välttää vähennän syömisiäni.. Ei osasto parantanut ainakaan minua, ja en saanut siellä mielestäni oikeaa 'hoitoa'.. Mutta tsemppiä parantumiseen! :)

    VastaaPoista