maanantai 30. heinäkuuta 2012

sairaanpaha suklaavanukas

No nyt se on sitten kyllä varmistettu, en vaan enää koskaan opi nauttiin makeesta. Tänään jouduin kohtaan päivällisellä suklaavanukkaan ja hyi että. Inhosin sen makua... vielä tuplasti enemmän kun jäätelön. Lääkäri totes että se ei välttämättä koskaan tuu palautuun enää. Onnekas on siitä että pystyn kuitenkin joistain ruuista edelleen nauttimaan. Hyväksyn kuitenkin että tää kuuluu osastojaksoon, kun pääsen pois niin asiat muuttuu.

Parantumisen ja painonnormalisoinnin takia mä sen kuitenkin söin. Ja oon ylpeä. Hoitajat sano että musta selvästi näkyy se halu ja motivaatio parantua, mä teen kaikkeni nyt tän eteen. En aijo palata vanhaan.

Herkkuja en silti tuu koskaan syömään...historiani ja anoreksia on vienyt niistä sen nautinnon tunteen.




LIFE- get ready, here i come

Osastolla olo on alkanut sujua jo aika rutiininomaisesti, vaikka neljäs päivä onkin vasta menossa. Aika tuntuu lentäneen siivillä vaikka päivät onkin tuntuneet välillä todella pitkäveteisiltä.

Aamuyöstä mua tultiin herätteleen punnitukseen ja mulla on ilosia uutisia, oon saanut sitä hiukan nostettua! Ja tiettekös, musta ei tunnu yhtään pahalle, itseasiassa tosi hyvälle. Työ on tuottanut tulosta, en oo kokenut kaikkea sitä ahdistusta ja taistelua turhaan vaan tunnen nyt oikeesti saavuttaneeni jotain. Anoreksia koittaa hiukan supista korvassa, mutta sen ääni on yllättävän vaimee. Aamupalakin suju ongelmitta vaikka yleensä painonnoustessa sen haluis vaan jättää väliin. Voin sanoa että oon ylpee ittestäni, vaikka näin perfektionistina sitä onkin vähän hankala tuntea.



Itkun, ahdistuksen ja lattialle pudonneiden astioiden jälkeen alku on lähteny hyvin käyntiin ja aijon pitää tämän hetkisen motivaation ja tsempin yllä. En haluu antaa sairaudelle enää yhtään valtaa. Mulla oli tunne että osasto on ainoo vaihtoehto paranemisen alkuun saamiselle ja olin siinä oikeessa. Ilman tätä en varmasti olisi tullut onnistumaan, mörkö ois vienyt mut mennessään. Osastojakso on jo nyt avannu mun silmiä. Kaiken sen ahdistuksen kohtaaminen on ollut tän arvosta, musta tuntuu vihdoin että oon saamassa elämääni takasin.

Ja mun nykynen olo! Oon paljon energisempi ja ajatus kulkee paremmin. En enää palele eikä huimaustakaan oo suuremmin esiintyny. Opiskelukin on sujunut paljon paremmin, nyt sisäistän sen mitä luen. Huomaan eron jo neljän päivän jälkeen. Eilen pitkästä aikaa lauleskelin yksin mun huoneessa, rakas harrastus joka anoreksian myötä jäi. Olin onnellinen.








Tiedän että isoin haaste ja vaaranpaikka tulee olemaan silloin kun siirryn taas kotiin, pois osastohoidosta. Sillon vastaan jälleen itse syömisistäni ja anoreksia varmasti tulee koettelemaan minua oikein olan takaa. Siihen on kuitenkin vielä aikaa jäljellä, kuljen nyt matkaa kohti parantumista päivä kerrallaan. Tiedän kuitenkin että mä parannun vielä tai ainakin vaimennan anoreksian äänen siihen pisteeseen ettei se enää tuu mun elämää häiritsemään.

Vaikka tällä hetkellä mieli on kirkas tiedän hyvin että vaikeampia aikoja on edessä, mutta oon tarpeeks vahva selvitäkseni niistä. Tiedän että anoreksia tulee tiukentamaan otettaan taas jossain vaiheessa, tunnen sairauden ajatusmallit jo hyvin, olenhan jo monia kuukausia tässä oravanpyörässä elänyt. Yleensä näillä vaiheilla kotona anoreksia on alkanut ottaa valtaa- paino nousee, anoreksia käskee laskea sitä- ja taas mennään. Mutta nyt mulla on osasto tukena. En voi jättää syömättä. Täällä mua valvotaan niin tarkkaa ettei siihen oo mahollisuutta. En myöskään voi lisätä mun liikuntamäärää koska voimassa on edelleen ainoastaan puolentunnin ulkoilulupa.

Liikunnasta tulikin mieleen, pakkoliikunta ajatukset alkaa oleen jo aika hyvin tiessään. Siivousvimma ja paikallaan olemisen tuska on helpottanu. Tuntuu ihanalta kun joku ei koko ajan huuda päässä liikkumaan ja kuluttamaan. Osasto on siis ollut loistava apu tähänkin.

Oon onnekas mun läheisten tuesta, eilinenkin meni kivan nopeesti kun vieraita kävi kattomassa. Näin pitkästä aikaa hollannissa asuvaa serkkua, pakistanista tullutta tätiäni ja muutamaa ystävääni. He piristivät päivääni hurjasti ja antoivat taas motivaatiota taisteluun.

Teidän lukijoiden kommentit ovat olleet myös ihania, tsemppaavia ja arvostan niitä jotka ovat kertoneet mulle oman tarinansa. Tällainen tuki on mulle ihan korvaamatonta, siksi halua kiittää teitä tämän tästä, jotta ei varmasti pääse unohtumaan. Blogin kirjottaminen on auttanut ihan hurjasti, mutta te olette auttaneet vielä enemmän!

Loppuun vielä pieni motivaatiokuva itselleni ja kaikille teille jotka olette samassa suossa kanssani




lauantai 28. heinäkuuta 2012

No se jäätelö...

Tänään mun piti syödä päivällisellä purkillinen jätskiä, en oo pitkään pitkään aikaan tehny sellasta ja nyt se oli pakko. Ahistus iski jo siinä vaiheessa kun kipon mun tarjottimella näin. Voin kuitenkin sanoo että ängin joka murusen suuhuni, kyyneleiltä ei vältytty, mutta ainakin pistin anoreksian äänelle kunnolla kampoihin. Syömisen jälkeen olin äärettömän ahistunu kauankin, onneks omahoitajan kanssa juttelu hiukan helpotti oloa mutta kyllä se purkki kammottelee edelleen mun mielessä.


Varmistuin tosin siitä että sitten kun löydän tieni ulos täältä ei jätski edelleenkään mun ruokavalioon tuu kuulumaan. En tykänny siitä yhtään, en vieläkään. Ajattelin että pitkästä aikaa voisin ehkä saada edes jotain hyvänolon tunnetta jäätelön mausta, sen sijaan se oli suorastaan pahaa. Olen aijemmin selitelly mun suhtautumista ja historiaa "herkkujen" kanssa ja nähtävästi oon ihan oikeessa siinä ettei ne vaan enää oo yksinkertasesti mua varten. Täällä osasto-oloissa on vaan hyväksyttävä se tosiasia että mun on niitä pakko painonnostamiseks syödä. Teen sen mun elämän, terveyden ja tulevaisuuden unelmien takia. 

Oon koko ajan ihan täynnä. Nää syömismäärät on ihan mahottomia... en ymmärrä miten tuun tottuun ja kuulemma on todennäköstä että ateriakokoja vielä nostetaan kun tapaan ravitsemusterapeutin nyt maanantaina. Istun päivät pitkät odotellen seuraavaa ruokailua ja koitan keksiä tekemistä. On ihan tuskaa nähdä ihanan aurinkoinen päivä ulkona ja ite olla vankina neljän seinän sisällä, puolentunnin ulkoiluluvan kanssa.
Mutta sen takia mä en jumittele tän osastojakson alkuun pistämisen kanssa. Syön sen mitä pitää ja tottelen neuvoja. Taistelen anoreksiaa vastaan ja pääsen täältä sillä tavalla mahollisimman nopeesti taas avohoidon puolelle. Himmailu ja oravanpyörää kiertäminen saa nyt loppua, en tuhlaa enää mun arvokasta elämää.


Jos ois joku taikapilleri millä anoreksian sais poistettua niin sen kyllä harkitsematta popsisin. Valitettavasti tää on ainoo reitti. Reitti, joka on vaan niin äärettömän vaikee kuljettavaks. Mutta mä pystyn siihen.

Kuulumisia osastolta

Pääsin hiukan päivitteleen kuulumisiani. Eka päivä osastolla meni yllättävän hyvin ja sain nukuttua yönkin ilman suurempaa heräilyä. Nyt aamu on ollu ahistusta täynnä, ihan hävettää muiden potilaiden ympärillä kun kaikki samassa ruokatilassa syödään. Onneks ne ymmärtää kuitenkin..

Mä teen nyt kaikkeni parantumisen eteen. Parantumismotivaatio on huipussaan, mun se anoreksia mörkö on vaan niin hiton vaikee vastaan taisteltava. Olihan se tiedossa ettei osastojakso tuu meneen kun vettä vaan, joudun joka ruokailulla pois mun omalta turva-alueelta ja se on kauheeta. En pysty kontrolloimaan tai hallitsemaan tilannetta millään tavalla. Se mitä tarjottimella eteen tuodaan on syötävä ja voin sanoa että siellä ei oo näkyny vielä yhtäkään mun "turvaruokaa". Mutta vaan ahistuksen kohtaamalla voin tästä sairaudesta parantua. Mun on syötävä elääkseni. Tukea saan täällä kahelta  omahoitajalta, mies ja nainen, kummatkin aika nuoria. Ainakin näin alkuun ollaan tultu hyvin juttuun. Tosin avopuolen omahoitajaa kukaan ei tuu koskaan voittaan, saan jatkaa sen kanssa keskusteluja sitten kun osastolta vaan kotiudun.



Puolen tunnin päästä on jälleen ruokailu, en oo edes uskaltanu kattoo mitä listaan on laitettu. Kaikista vaikeimpia mulle on jälkiruuat. Saan itkua niitten kanssa vääntää. Osastonlääkäri oli ehdoton korvailujen suhteen, sen mielestä syömishäiriökäyttäytymisestä ei voi päästä eroon, jos saa itse alkaa rajailemaan ja toivomaan keittiöltä mitä milloinkin. Ja ymmärrän kyllä pointin täysin.

Toinen iso ahdistusta aiheuttava tekijä täällä on se että joudun oleen koko ajan paikoillani. Päivät on tylsistyttävän pitkäveteisiä vaikka oon niitä vasta nyt yhen kokenut. Oon koittanu käyttää aikaani hyödyks opiskelemalla. Tuun kanssa ihan hyvin juttuun muutaman tytön kanssa ja niistä on onneks ollu seuraa.
Osasto auttaa mua varmasti pois myös pakkoliikunnan tunteesta. Täällä kun kaikki ihme höösääminen on mahotonta ja siihen puututaan kyllä heti. Ulkona saan olla puolisen tuntia päivässä, käytän sen yleensä kävelyyn tossa läheisessä metsässä. Toivon vaan että saisin pian enemmän aikaa olla pois täältä neljän seinän sisältä. Mutta se on mun edistymisestä ainoostaan kiinni.

Täällä ollessa mulla on koko ajan tosi täys olo- inhoon sitä. Johtuu varmaan siitä että saan ruuasta enemmän energiaa  mitä kotona, enkä kuluta edes arkisten askareiden parissa. Anoreksia kuiskailee päässä siitä miten kaikki räjähtää käsiin, syön liikaa, en liiku tarpeeks ja näin edelleen. Ja musta tuntuu että tää on vasta alkua, se ääni tuntuu voimistuvan vaikka eka päivä menikin ihan hyvin. 
Haluan kuitenkin parantua. Mä oon varma että pystyn siihen, oon kuitenkin nyt tähän mennessä joka aterialla saanu tarjottimen tyhjennettyä ahistuksesta huolimatta. Oon vahempi kun anoreksia ja täällä osastolla mua autetaan taistelussa koko ajan. Loppuen lopuks kaikki on silti musta kiinni, ainoostaan mä voin itse itseni parantaa. Saan siihen tosi paljon tukea, mutta ahistus ja anoreksia mun on karkotettava itse.

Toivosin teijän lukijoitten kokemuksia osastolla olosta. Tuntuko että alku oli vaikein? Vai meinasko ahistus voimistua vasta jossain muussa vaiheessa? 

Siellä soi ruokakello.... toivottakaa onnee

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Nuorisopsykiatrian poliklinikka osasto p4

Täällä sitä nyt siis ollaan. Painon laskeminen kertoi ehkä tarpeeksi, en pysty avohoidossa saamaan painoani nousuun. Se jumittaa paikoillaan, nousee hiukan, laskee hiukan, olin oravanpyörässä.

Toivon että osastojaksosta on mulle apua. Toki tää tuntuu tosi pelottavalta ja mua ahistaa koko ajan. Lasken nytkin jo minuutteja lounaaseen. Oon täysin kontrolloimattomassa tilanteessa, en saa ite tehä ruokaani. Eteeni tuodaan tarjotin ja se on sitten syötävä. En mä tiiä miten pystyn siihen kun ruokavalio on kuitenkin tähän asti ollu tosi kaavamainen, tietyistä aineista koostuva, tietyssä järjestyksessä lautasella ja niin edelleen. Ahistaa ahistaa ja ahistaa..


Otan tän kuitenkin askeleena kohti parantumista. Keinot avohoidossa loppu yksinkertasesti kesken, anoreksia on niin vahva. Myönsin etten pysty taistelemaan yksin sitä vastaan. Oon osastolla mun tulevaisuuden takia. Haluun elää mun elämää taas, päästä eroon tästä anoreksiasta. En toivo mitään muuta niin paljoo. Haluun alottaa mun tulevaisuuden rakentamisen eikä se tän sairauden ympäröimänä onnistu. Uskon että täällä mun ajatukset avautuu, se mitä teen ittelleni on väärin.



Näin alkuun mun osastohoitojakso kestää kaks viikkoa, jonka jälkeen katotaan miten oon edistyny. Kaikki on siis musta itestä kiinni, ei mistään muusta. Ja aijon selvitä sillä kahella viikolla. Mä pistän nyt kunnolla anoreksialle kampoihin, ei se syöminen voi olla niin vaikeeta. Mä en kuole siihen, anoreksiaan mä kuolen.

Näin ilosissa tunnelmissa mä täällä oleilen...

Ps. Teitä on nyt jo 100 vakituista lukijaa. Kiitos kaikille jotka jaksaa lukea mun kuulumisia, tsempata ja tehä mun parantumisesta mahdollista.

OSASTO KUTSUU

Tavarat pakattuna, ilmotan lisää heti kun tiiän...

torstai 26. heinäkuuta 2012

Painon laskua

Mitattiin äsken aamupaino. Olin henkisesti jo ihan valmistautunu siihen että se on saattanu tulla kilonkin ylöspäin. Katsoin vaa'an lukemat, paino on tippunut edellisestä 700 g. Oon järkyttyny, vihanen, pettyny, ateriasuunnitelmani on ollut liian pieni enkä oo uskonut kun äiti on koittanu sitä sanoa. Oon itkeny nyt aamun, olin VARMA painon noususta en voinut kuvitellakkaan et se ois laskenut. En voi kuvailla tätä tunnetta, oli pakko päästä purkautuun.


Päivällä sairaanhoitajan aika, katotaan mitä tapahtuu. Oon niin pettynyt, tässä se nähään miten PALJON mun elimistö tarvii energiaa kaiken korjaamiseen.


Palailen...

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Maailman parhaat tukijoukot

Ajattelin omistaa yhen postauksista mun ystäville, perheelle ja sukulaisille, jotka tukee mua ihan älyttömän paljon anoreksiasta paranemisen kanssa. Ilman näitä ihmisiä olisin jossain ihan muualla kun täällä. Ne on saanut mut nouseen kun anoreksia on ottanu täysin hallintaansa ja yrittäny viedä mukanaan.



Näin tosiaan pitkästä aikaa mun hyvää lapsuudenystävää, keskusteltiin paljon mun tilanteesta ja oon niin onnellinen siitä että sain vihdoin kerrottua minkä keskellä taistelen ja miks musta ei oo kuulunu. Kiitos johanna, oon onnekas siitä että mulla on sut.

Kun pääsin kotiin liikutuin kyyneliin, mua odotti facebookissa ihana viesti toiselta, anoreksian myötä unohtuneelta tärkeeltä ihmiseltä. On mahtavaa että nää ihmiset on olemassa ja aijon tulevaisuudessa korjata kaiken sen mikä meiltä on yhessä jääny kokematta ja mitä meiltä on jääny juttelematta. Onneks siihen on vielä mahdollisuus.



Äiti on mulle tärkein ihminen elämässä, haluisin olla kuten hän. Postauksistakin käy ilmi se miten paljon ittestään hän on antanut. Äiti on eläny aina mua varten, se on ollu se jonka puoleen kääntyä kun kaikki tuntuu romahtavan. En ois voinut saada parempaa, ollaan kun paita ja peppu. Kaks ihmistä yhtenä. Rakastan sua äärettömästi.




Maininta myös pikkuveljelleni ja isälleni, ootte rakkaita ja tärkeitä. Tiiän mitä joudutte kestään ja on ihana että ootte silti päivästä toiseen tukenani.



Blogin kautta teidän lukijoiden tuki on myös tärkeetä. Se saa mut jaksaan päivästä toiseen. Oon saanu täältä myös ihania ihmisiä elämääni, sellasia joihin tuun pitään varmasti yhteyttä lopun ikäni.

Tää on kaikille teille. Anteeks että anoreksia on vaikuttanu meijän väleihin ja tehny musta jonkun ihan muun. Annatte mulle valtavasti voimaa parantua ja jaksamista taistella tätä sairautta vastaan. Ootte tärkeitä jokaikinen, en voi mainita kaikkia erikseen koska sen jälkeen tää postaus ois kilometrin mittanen, mutta jokanen sydämessä tietää että puhun juuri SINUSTA <3


Ja etten itke silmiäni päästä päätän tän postauksen tähän. Voisin ylistää teitä loputtomiin, mutta tiedän että te tiedätte itse olevanne mulle tärkeitä, rakkaita ja korvaamaton tuki elämän keskellä.

Pystyn siihen, kriittiset hetket on käsillä

Mä pystyn voittamaan anoreksian. Tiedän sen. Joudunko ottamaan osastohoidon tueksi- se selviää muutaman päivän sisällä.

Huomenna mulla on sovitusti omahoitajan kanssa aika. Katotaan paino ja nähdään onko edistystä tapahtunu. Mulla on menny nyt hyvin, en oo livenny ateriasuunnitelmista tai alittanu annoskokoja. Mitat ovat olleet täysiä, ehkä joskus vähän ylikin! Perheen sisäset ongelmat tosin piinaa jälleen, koitan silti antaa sen olla vaikuttamatta syömiseeni. Vaikkakin vaikeeta se on, meinaan skipata ruokani ihan vaan kotoa tulevan paineen, kontrollin ja hallinnan menetyksen tunteen sekä stressin takia. Silti olen pitänyt itseni ruodussa. Se on nyt pakko ja jos ei onnistu niin osastohoito on välttämätön.



Mulla on kuitenkin hyvä tunne painonnousun suhteen! On ollu tosi ahdistava olo olla taas koko ajan aivan tupaten täynnä ruokaa, mutta silti en oo lipsunu aterioistani. Tämän takia anorektiset ajatuksetkin mun päässä on olleet taas hetken hiljaa. Eilinen meni ruokailujen kannalta loistavasti, lounasta lukuunottamatta. Olin päättänyt haastaa itseni sen suhteen energiapitoisemmalla ruualla ja ahdistus kasvoi suunnattomaksi. Selvisin kuitenkin rakkaan äitini tuella, en olisi elossa  ilman häntä.

Tänään nään hyvää ystävääni pitkästä aikaa, harmittaa etten ole häneenkään ollut yhteydessä juuri lainkaan anoreksian takia. Lapsuudessa vietettiin kovasti aikaa yhessä ja on kiva päästä vaihtamaan nyt kuulumisia.
Monet muutkin suhteet ovat päässeet jäämään anoreksiani myötä(parhaimmat tosin säilyneet) ja koitankin rakentaa niitä nyt uudelleen taas elämääni.

Oon vakaasti päättänyt että en halua enää tuhlata hetkeekään mun nuoruudesta anoreksialle. Jos taistelu avohoidossa ei onnistu, menen osastolle tulevaisuuteni takia. Lähimmäisten ja itseni takia. Tällä hetkellä mulla on kuitenkin hyvä olo avohoidon suhteen, pelkään vaan taas romahdusta ja sitä että mörkö tulee liikaa mieleen. Tämä voi tapahtua vaikka jo huomenna kun nään vaa'assa suuremmat numerot. Tai jos kotona oleva tilanne karkaa jälleen liikaa käsistä. Oon päättänyt että jos en pysty hillitsemään anoreksian ääntä kotona, teen sen osastojaksolla. Kriittiset hetket on meneillään kaiken suhteen. Mutta nyt oon valmis hyppään pois tän sairauden kourista, haluun uskaltaa ottaa sen askeleen ja jättää anoreksian oman arvonsa nojaan- otti mitä otti.



Tässä tosiaan hiukan kuulumisia, huomenna varmaan kerron lisää asioista ja tilanteesta mun hoidon suhteen.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Vastauksia kymyksiinne osa 2

Minkä ikäisenä sait kännykän kun olit pieni?Ja mikä se oli?
Olin ekaluokkalainen, tai juuri alottamassa koulua. Puhelin oli semmonen "banaanikännykkä". Keltanen jossa oli musta pikkunen antenni.

Paljonko käytät vaatteisiin rahaa kuukaudessa?
Ennen huomattavasti enemmän mitä nykyään. Vaatteita meinaa olla niin hankala löytää kokojen puolesta... Mutta sanosinko että keskimäärin noin 50 euroa kuussa tällä hetkellä.


Mistä vaatekaupoista ostat sun vaatteita eniten?
Aikalailla näistä perusketjuista eli hm, gina tricot, vila, veromoda, only ja niin edelleen. 

Miten sulla on hiukset tällä hetkellä?
Sottasella nutturalla vaan

Uskotko täydelliseen parantumiseen?
Uskon- uskonko siihen että tuun itse koskaan löytään TÄYDELLISEN normaalin suhtaumisen ruokaan, niin en.

Vai uskotko, että anoreksia kummittelee vielä vuosienkin jälkeen, mutta osaat kuitenkin hillitä sen?
Kutakuinkin juuri näin ajattelen itseni kohdalla, mulla anoreksia kuitenkin juontaa juurensa niin syvältä, että uskon sen olevan tavallaan aina pieni osa mun elämää.

Ootko sä romanttinen ihminen?
Oon, en nyt liiallisesta ällösöpöilystä tykkää mutta kyllä romanttisuus on aina ollu osa mua. Kulkee varmaan herkkyyden ja tälläsen mukana





Lemppari tv-sarjat?
Näitä oli ennen anoreksian puhkeemista monia. Sitten telkkarin kattominen jäi kun tuli uudet kuviot kehiin. Mutta täydelliset naiset, greyn anatomia ja unelmien poikamies tais suosituimmat yhessä vaiheessa. Nykyään opettelen uudelleen kattomaan telkkaria ja pysähtyä istumaan sen ääreen.

 Jos sun pitäis valita et saat loppuelämäkses poikaystävän jota rakastat mut menetät kaikki kaverisi vai että saat pitää kaverisi mutta et koskaan saa poikaystävää/miestä ni kumman valitsisit ja miksi? (Tiedän, tää on hankala kysymys :D)
No nyt pistit kieltämättä tosi pahan. Oon tässä jo kymmenisen minuuttia tuhlannu aikaa ja punninnu eri vaihtoehtoja. Muutenkaan toi päättäminen ei oo mulle vahva laji, saati sitten tälläsen kysymyksen tiimoilta. Niin pahalta kun se tuntuukin mun on silti pakko valita toi poikaystävä vaihtoehto koska oon niin perhekeskeinen persoona. En kestäis jos en sais tulevaisuudessa rakentaa tiivistä, rakastavaa perhettä tai mahollisuutta lapsiin. Tiedän silti etten pystyis hetkeekään elää ilman ystäviä, joten ei se kyllä oikeesti tulis onnistuun. Vaakakuppi käänty nyt kuitenkin näin, vähän arpomista oli vaihtoehtojen välillä.

 Onko jokin asia jota oikeasti pelkäät? 
Voi että moniakin.. Pahimmat pelot on pelko lähimmäisten menettämisestä, kuolemasta ja siitä että anoreksia on liian vahva taisteltavaks vastaan


Onko sulla ollu ikinä "vihamiestä"?
On ollu henkilöitä, joiden kanssa välit on ollu tosi huonot. En ehkä silti käyttäisi kehenkään ihmiseen sanaa "vihata".






Paras kirja?
Kirjoja ei tuu ihan hirveesti luettua, mutta monia hyviä oon silti kohdannut. Joka tapauksessa mä vastaan tähän uppo nallet ihan siitä syystä että ne on vaikuttanu niin paljon mun lapsuudessa äidin iltasatujen muodossa. Siihen en nyt sen syvällisemmin keskity, mutta niillä on mulle valtava merkitys.


Paras leffa?
Tää on ihan tajuttoman vaikee kysymys vaikkei tolle mies vs kaverit jutulle vedäkkään vertoja. Hyviä ja tärkeitä leffoja on mulle kymmenittäin ellei sadoittain. Ennen anoreksiaa kattelin elokuvia paljon. Mainitten nyt kuitenkin muutaman.. Titanic, uhrilampaat, forrest gump, green mile, inception, leijona kuningas, ice aget, ps.i love you, sademies ja monet monet monet muut. Oli ihan epäreilua luetella nääkin ja jättää muut pois, mutta tossa nyt jotain. Mulla ei oo mitään tiettyä elokuva kategoriaa mitä tykkäisin kattella. Yleensä fiiliksen mukaan valitsen hömppää, siirappista, hauskaa, pohdiskeltavaa, pelottavaa, jännittävää, surullista.. riippuen ihan olosta. Nykyään leffojenkin kattelu on jäänyt mutta pikku hiljaa saan niitäkin elämään mukaan. Oon elokuvissa se nyyhkyttäjä, komedia tai kauhu, muutaman kyyneleen tirautan missä vaan.


Uskotko jumalaan?
Uskon että on olemassa joku ylempi voima, joo kyllä.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Ratkaisun hetket, nyt tai ei koskaan

Pikapäivitystä kuulumisistani.
Tänään olin sovitusti omahoitajan tapaamisessa juttelemassa mun hoidon etenemisestä. Paino ei ollut sellaisessa nousussa mitä olisi pitänyt olla, joten varattiin tämän viikon torstaiks uusi kontrolli jossa paino taas mitataan. Osastohoidosta keskusteltiin jälleen. Myönnän itsellenikin että jos aloitus kotona ei pääse tapahtumaan anoreksian valtavan vastaan pistämisen takia on se ainoa mahdollisuuteni päästä pois tästä jumiutuneesta tilasta. Mulla on muutama päivä aikaa, nyt tai ei koskaan. 





Oikein hehkeänä heti aamusta





Näin tänään ihanaa uutta tuttavuutta Minniä enkä pysty edes sanoin kuvailemaan miten paljon tän ihanan tytön tuki mulle merkitsee. Kiitos että oot siinä ja olemassa! Me yhessä voitetaan anoreksia ihan varmasti!
Kerettiin jonkun aikaa jutteleen mutta vielä paljon on puhuttavaa ja yhessä koettavaa. Oon niin onnellinen että mulle on suotu tällänen ihminen mun elämään.


En oo tänään muuten mitään erikoista touhunnu. Ilma on ollu kurja eikä oikein oo ollu mitään tekemistä, mutta välillä näinkin.

Mun on uskallettava taistella vahvemmin anoreksiaa vastaan. En saa antaa sille periks tippaakaan. Tiedän että tuolla toisella puolella odottaa elämä ja sinne mä haluan. Toivon että kykenen tähän kotona, ilman osastolle joutumista, mulle ei anneta enempää aikaa paikallaan junnailuun.

Vastailen kysymyksiin taas tässä jahka kerkiän, toivottavasti vastaukset edellisiin tyydyttivät!


sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Vastauksia kysymyksiinne osa 1

Millon ajattelet anoreksiasi alkaneen?
Anoreksiani, tai sen kehittyminen, juontaa juurensa jo pitkältä lapsuudestani. Jos pitää sanoa millon romahdus tapahtui ja sairaus puhkesi niin arvioisin sen noin vuoden päähän nykyhetkestä.


Onko sua ikinä sanottu isoksi tai lihavaksi yms?
Yläasteella olin normaalipainon ylärajoilla ja silloin sain muutaman kerran kuulla luokkalaisteni poikien suusta kommentteja. Näitä ei tullut paljon mutta kytevät kyllä silti edelleen mielessäni




Ketä sun perheeseen kuuluu?
Perheeseeni kuuluu äiti, isä, pikkuveli ja labradorinnoutaja Viljo

Mikä on isoin voimavarasi parantumiseen?
Halu toteuttaa unelmani ja elää sitä elämää mitä sain elää ennenkin. Tiedän että minulla on paljon annettavaa maailmalle, haluan auttaa ihmisiä lääkärinä. Haluan saada perheen sekä onnellisen, tasapainoisen ja terveen tulevaisuuden. Anoreksia ei sitä minulle tule antamaan.


Miksi aloit kirjottamaan blogia?
Kirjoittaminen on ollut liikunnan ja laulamisen ohella yksi tunteiden ilmaisumuotoni. Se auttaa itseäni järjestämään asioita päässäni.  Syy sille miksi en tyytyny pelkkään päiväkirjan kirjottamiseen on te lukijat. On ihana tietää että maailmassa on sellaisia ihmisiä jotka aidosti tukevat ja tsemppaavat matkaani. Olen mielelläni roolimallina ja vertaistukena niille jotka anoreksiaa vastaan myös taistelevat. Blogin kirjoittaminen on minulle terapeuttista, saan tästä ja teistä ihan tajuttoman määrän voimaa.





Kadutko välillä että olet"paljastanut" kasvosi etkä kirjota anonyyminä? Vaikuttaako se siihen, kuinka syvällisesti kirjotat?
Vielä en ole kertaakaan katunut ja toivon etten tule katumaankaan. Kirjoituksiini henkilöllisyyteni paljastaminen ei vaikuta. Tai ainakaan ei ole vielä tullut vastaan tilannetta, jossa olisi vaikuttanut.


Mitä sanoisit nyt itsellesi ennen sitä kun sairastuit?
Jos pystyisin palaamaan ajassa taaksepäin olisin käskenyt itseäni hyväksymään itseni sellaisena kun olin, en vaa'an lukeman perusteella. Olisin käskenyt itseäni lopettaa painon pudottamisen silloin kun olin vielä terveen näköinen, hyvinvoiva, energinen ja iloinen ihminen. 


2 luonteenpirrettä itsestäsi mistä pidät ja 2 mistä et pidä?
Kaksi parasta ovat empaattisuus ja iloisuus, jota sairaus tosin on kovasti koittanut kätkeä alleen. Kaksi huonointa ehdottomasti liiallinen perfektionismi sekä liika vaativuus itseään kohtaan


Miten sairautesi on vaikuttanut perhesuhteisiin? entä ystävyyssuhteisiin?
Olen aina ollut äitini kanssa hyvin läheinen, me ollaan kun yks henkilö, paita ja peppu, parhaimmat ystävykset ja niin edelleen. Anoreksia on koetellu meijän välejä, äiti joutuu samalla tavalla taisteleen sitä mörköä vastaan mitä mäkin. Se tietää tasan tarkkaan millon se puhuu Jennille ja millon anoreksialle. Ilman äitiä en enää olis tässä. Isään mun välit on lähentyny. Mulla ei lapsuudessa ollu tytär-isä suhdetta tai ainakaan kovin vahvaa sellasta. Mun sairastumisen myötä asiat on muuttunu, iskä on antanu mulle ihan valtavasti myös tukee ja ollaan saatu meijän välistä suhdetta rakennettua ihan uudella tavalla. Oon siitä onnellinen. Pikkuveljeen välit on vähän katkennu. Oltiin ennen tosi läheisiä, mutta nykyään se ei oo ollu anoreksian takia mahollista. Oon tosi pahoillani tästä asiasta  ja koitan tehä kaikkeni että saisin asian korjattua.
Omistan paljon ihania ystäviä, sellasia jotka jaksaa tukee mua anoreksian kanssa. Pahimmassa vaiheessa jätin kaikki kaverit huomiotta, elämässä ei ollut muuta kun ruoka ja liikunta. Nykyään nään taas kavereita ja saan olla onnekas jokasesta. Kukaan ei oo hylänny tai jättäny mua oman onnensa nojaan. Oon koittanu selittää että nyt jos koskaan tarviin heitä ja heidän tukeensa. Seura auttaa mua parantuun, yksin sairauden kouriin käpertyminen on pahinta mitä voi tehdä. 



Miksi haluat lääkäriksi? entä miksi lääkäriksi hauat? 
Lääkärin ammatti on ollu mulle unelma ihan pienestä pitäen. Kai sitä vois jonkunlaisena kutsumuksena pitää. En osaa kuvitella itteeni missään muualla kun sairaalassa auttamassa muita ihmisiä. Auttaminen, kiltteys ja empatia tulee vahvasti mun persoonassa esiin. Uskon näiden piirteiden olevan osa syy siihen että haluan olla lääkäri. Auttaa apua tarvitsevia ja pelastaa ihmisiä. 
Erikoistumista olen muutamaankin juttuun miettiny, tällä hetkellä sydän- ja neurokirurgia kiinnostaa ehkä eniten. Myös lastenlääkäriks erikoistumista on tullu paljon harkittua. Mutta sen näkee mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Oletko kova opiskelemaan? Millanen ka sulla oli peruskoulussa?
Niin kuin muutenkin, myös opiskelun suhteen oon ollu kovin kunnianhimonen ja täydellisyyteen pyrkivä. En oo koskaan ollu se kympin oppilas kuitenkaan, suoriuduin hyvin arvosanoin, mutta täydellinen oppilas en ollut. Välillä painoin itteeni liian kovaa eteenpäin ja tein kaikesta suorittamista, varsinkin lukiossa. Se näkyi väsähtämisenä ja opiskelumotivaation katoamisena. 
Jos oikein muistan niin peruskoulusta pääsin 8.9 keskiarvolla.


Mikä olisi paras asia parantumisessa?(yksi asia)
Elämä


Mikä oli lempiherkkusi ennen sairastumistasi?
Apua en mä edes muista, ehkä joku karkki? Mutta siitä kun oisin jotain "herkkua" suuhuni laittanu on jo tooosi kauan aikaa. Oon aijemmissa postauksissa kertonut mun suhteesta "herkkuihin". Ne mitä muut pitää herkkuina on mulle jotain ihan muuta, suhde niihin on ihan pienestä asti ollu aina jollain tavalla väärä ja vinoutunu. En usko että tuun enää koskaan syömään sellasia, mutta mulle on annettu vapaus siitä, eikä hoitohenkilöstökään pistä mua niitä enää kohtaamaan. He epäilivät että parantumisen ja kaiken kannalta saan ite tehdä tän päätöksen. En ala selittämään "herkkujen" ja mun suhteesta tähän sen enempää kun se kuitenkin jo blogista on luettavissa.


Millon viimeksi sun on tehnyt mieli syödä kyseistä herkkua?
Pakko sanoa että en oikeesti muista

oletko ikinä oksentanut tahalteen?Entä ahminut?
Mun anoreksiaan ei oo koskaan kuulunu oksentelua, mielessä se on ollut ja muutaman kerran meinannu tapahtua, mutta oon onnellinen siitä etten oo koskaan oksentelu rumpaan lähteny. Ahmimistakaan ei oo ollut.


Seurusteletko? 
En seurustele







Mikä on sun lempi-ja inhokki ruoka?
Lempiruokaa on ehottomasti kanasta valmistetut jutut, inhokkina mäkkärin/hesen/raxin ja tällasien paikkojen ruuat. En tykkää myöskään maksalaatikosta tai hernekeitosta.


Miten sait apua, tai menitkö itse lääkäriin, vai vanhemmat vei vai miten? Ps. Olet todella kaunis!!:)
En myöntäny alussa anoreksiaa ittelleni ja kieltäydyin kokonaan avun hankkimisesta. Kun tajusin sairastavani väitin että pystyn parantumaan ilman ammattiapua. Laihduin kuitenkin entisestään. Siinä vaiheessa kun fyysinen kunto oli romahtaa tajusin että apua on saatava ja suostuin menemään lääkärin puheille vanhempieni ohjaamana. Kiitos kovasti kehuista!

Kesä vai talvi?
Kesä

Jos voittaisit lotossa, mitä tekisit ensimmäiseksi niillä rahoilla?
Pistäisin varmasti säästöön ensin kaiken ja miettisin tarkasti käyttökohteita. Oon aina ollu tosi säästeliäs ja vähän pihikin, oikeestaan välillä liiankin pihi.

Tykkäätkö matkustelusta? Missä maissa oot käyny?
Tykkään tosi paljon, onhan se aina kiva kotiinkin palata mutta matkustelu on kyllä ihanaa. Oon käyny virossa, ruotsissa, rodoksella, bulgariassa, englannissa, tanskassa ja italiassa. Lisäks suomen sisällä on tullu tehtyä paljon reissuja. Harmittaa etten oo maailmaa vielä nähny sen enempää mutta tarkotus ois tulevaisuudessa suunnata vielä vaikka mihin. Äitini puolelta sukujuuriin kuuluu paljon ulkomailla asuvia ihmisiä, sellasia jotka on oleillu joka kolkassa maapalloa. Sellanen kulkee kai mullakin verissä. Oon joskus miettinyt ulkomailla opiskelua ja elämistä ihan tosissani, mutta saa nähdä mihin kulkeudun.

Millasta musiikkia kuuntelet?
Tylsä vastaus eli laidasta laitaan. Tykkään transesta ja housesta ihan johonkin klassiseen pianon pimputteluun. En luokittele musiikkia niinkään kategorioihin. Helpompi mun on vastata siihen millasta musiikkia en kuuntele tai millasesta en pahemmin välitä. Tätä on raskas hevimetalli, jota en oo koskaan oikein sisäistäny.



lauantai 21. heinäkuuta 2012

Älä vie mua

Anoreksia on tänään yrittäny tiukentaa otettaan ihan kunnolla. Ahistus on ollu päällä suurimman osan päivästä ja on tehny tiukkaa taistella sitä vastaan. Syytä tälle en keksi Mulla on maanantaina omahoitajan aika ja tehään päätöksiä jatkosta etenemisen perusteella. En saa antaa periks nyt.




Muutama kyynel on tultu vuodatettua, koska mulla on päivällisellä edessä haaste- mun pitää syödä lohta pitkästä aikaa. Uuden ruoka-aineen tulo kuvioihin aiheuttaa aina ahistuksen. Ja tänään mun pitää se kohdata ja voittaa. En saa antaa anoreksialle sitä valtaa, mutta tää tuntuu taas isolta esteeltä. Oon koittanu vaikka mitä että ahistus lähtis mutta se ei ota mennäkseen. Toivotaan että en aiheuta mitään kauheeta katastrofia..





Lisäilin mukaan muutaman kuvan tältä päivältä. Toivottavasti saan tsempin päälle illaks sen kalan suhteen, nyt tuntuu vaan kovin epätoivoselta