perjantai 15. kesäkuuta 2012

Pitkän tauon jälkeen..

Tässä on ollu tosi paljon kiireitä nyt viime aikoina. Sairaalakäyntejä, töitä ja tavallista arkea. Blogin päivittelyn päätin alkuvaiheessa parantumistani jättää ihan tarkotuksella, mutta nyt aijoin kirjotella taas useemmin, ainakin muutaman kerran viikossa.

Mulla on ateriasuunnitelma laadittu, vaikeuksien kautta oon sen suht hyvin onnistunu omaksumaan. Uudet ruuat pelotti, on ne vaikeita vieläkin, mutta taistelin itteni syömään niitä.

Tällä hetkellä oon vielä avohoidossa, oikeestaan mulle on annettu siihen mahollisuus pitkän taivuttelun jälkeen. Anoreksian sairaushistoria mulla on sen verran dramaattinen, että lääkärit olis halunnut pistää saman tien osastolle. Painon pitää nousta tietyn verran viikossa että kotona saan olla, vielä siinä ei oo onnistuttu, mutta yritys on kova. Mä haluan parantua mutta silti on rankkaa kamppailla koko ajan sitä "mörköä" vastaan.

Painon nostaminen on aivan älyttömän vaikeeta joka kannalta. Ateriasuunnitelmat on suuria, henkinen puoli ei meinaa pysyä perässä ja fyysisetkin osat pelottaa. Joskus tuntuu että ruokaa mahtuis vaikka kuinka paljon, suunnitelman määriä enemmänkin, toisinaan ei jaksas syödä ollenkaan. Välillä ateriat on helppoja syödä, välillä ne koettelee- aiheuttaa itkua ja ahistusta, kiristää kaikkea. Mielessä pyörii mihin se kaikki tullu paino sitten oikein menee. Tuleeko musta lihava? Voinko luottaa siihen mitä lääkärit ja kaikki muutkin sairaalassa toitottaa? Mitä jos ne huijaa?

Anoreksiasta paraneminen on pitkä prosessi, sen jos jonkun oon tajunnut tässä mun matkan alkuvaiheessa. Tiedän että tää sairaus jättää muhun pysyvät jäljet, en usko että suhtautuminen ruokaan ja syömiseen tulee koskaan olemaan ihan normaali. Mutta tavottelen sitä :)

Tänään on ollu hyvä päivä, ei pakkoliikunta ajatuksia ja syöminenkin sujunu. Päivällinen jänskättää kyllä, siihen sisältyy mulle "pelottavia" ruoka-aineita, mutta vaikeuksien kautta voittoon- niin sitä sanotaan,

5 kommenttia:

  1. Alan kyllä seuraileen mielenkiinnolla tätä blogia! :) Miten kauaksi aikaa joudut jos et saa nostettua kotona? Onko sulle annettu joku raja?

    VastaaPoista
  2. ne ei todellakaan valehtele, voit luottaa mitä ne sanoo. kilot tulee tasaisesti, ei yhteen paikkaan (itekki pelkäsin sillo et kaikki tulee vatsaan)ja susta tulee tasainen ja kaunis!

    VastaaPoista
  3. Kiva että muutamia matkaa seuraavia jo löytyy :) Antaa mulle ittelleni voimaa enemmän ja enemmän! Se kuinka kauan joutuisin osastolla oleen ei oo vielä tiedossa, luultavasti sen aikaa, että paino alkaa nouseen ja on turvallisemmissa lukemissa. Ihan hirveen paljon mielummin haluisin tän kuitenkin kotona tehä. Painon nousua seurataan nyt koko ajan ja jos ei mitään nousumyönteistä ala näkyyn niin sitten avohoidosta luovutaan.

    Ja tällästä on kuullu, että musta tulee vaan terveemmän sekä hyvinvoivan näkönen.Ja kuulemma ajan myötä se tullu paino jakautuu vielä paremmin kroppaan. Silti kammoksun ajatusta siitä mihin se kaikki tullu lisä menee, sitä kun pitäs kuitenkin ihan kunnolla saada. Järjellä ymmärtää mutta mörkö haluu kamppailla järkee vastaan.

    VastaaPoista
  4. kiitos kommentistasi <3 :>
    jään myös seurailemaan blogiasi.

    alku on kaikista vaikein vaihe. muistan, kuinka syöminen aiheutti itkuahdistuskohtauksia. mutta vähitellen painon normalisoituessa ne hävisivät. ainoa vaihtoehto on vain syödä säännöllisesti. koska ei elämä ole elämää syömishäiriön kanssa. kaikki haaveet jäävät sairauden alle.

    sinussa on paljon samaa kuin minussa; luonteenpiirteesi kuvaavat myös minua. minäkin haaveilin joskus lääkärin ammatista, mutta fysiikka/matikka/kemia-pääni ei riittäisi siihen.

    taistele, voimia paljon <3 älä anna periksi !

    VastaaPoista
  5. Amanda:

    Juu oon huomannut että jos ei noudata säännöllistä rytmiä tai alkaa vähääkään karsia suunnitelmasta ruokia lähtee homma käsistä. Sitä jotenkin tahtomattaan pudottaa niitä juttuja sitten enemmän ja enemmän, skippaa useemman ja useemman aterian. Syömishäiriön ääni voimistuu heti jos sille antaa yhtään valtaa.

    Ja niin kun sanoit musta itestäkin tuntuu että tää alku on se vaikein. Nähä just miten paino nousee ja koittaa silti pitää parantumistahtoa yllä. Mulla on monia motivoivia keinoja, silti aina välillä tuntuu ettei nekään tahdo riittää.

    Yleensä anoreksiaan sairastuneet on kuulemma tyypillisesti mun tapasia/luontosia. Ja oon todennu tän ittekkin, kun muutamia samaan ansaan joutuneita tunnen.

    Lupaan olla antamatta periksi, kirjotellaan jatkossakin<3
    Kovasti voimia myös sinne, tiietään molemmat ettei tää helppo tie tallata oo, mutta siitä selvitään! :)

    VastaaPoista