lauantai 30. kesäkuuta 2012

Kuulumiset

Eilinen ilta suju hyvin, katteltiin leffaa ja koitettiin elellä niin kun ennenkin. Vähän oli vaikeuksia rentoutua sohvalle ja vaan olla, mutta loppuen lopuks kaikki meni sitten ihan jees. Äsken käväsin äidin kanssa kaupungilla ja tajusin taas miten paljon mä haluankaan pois tästä anoreksian maailmasta. Elää sitä elämää mitä elin ennen sairautta. Mörkö ei oo pahemmin ollu kuvioissa eilisillan jälkeen ja se on tuntunu vapauttavalta.



Tää painon laskeminen on ollu nyt taas iso takapakki. Ongelma tosiaan siinäkin mielessä, että mulle on avohoitoon laitettu painonnostotavotteeks vähintään 0.5kg viikossa. Ylöspäin-ei alaspäin. Tiedän, että tää on viimenen mahdollisuus näyttää lääkärille että pystyn painon nostamiseen kotona. Tällä hetkellä tavotteesta ollaan kuitenkin kaukana, joka ei näytä kauheen kirkasta valoo avohoidon kannalta.
Tiedän osasyyn painon laskemiselle olevan työn fyysisyys, rasittavuus ja varsinkin se että teen työstä tarkoituksella mahdollisimman kuluttavaa ja vaativaa. Myönsin asian itsellenikin vasta äsken. Eilen työpäivän jälkeen podin huonoa omaatuntoa, koska olin ottanut rennommin eikä jalkoja särkenytkään. Muutama paniikkikohtauksen tapainenkin tuli taas koettua kun mörköä vastaan yritin urhoollisesti töissä taistella.
Voi olla että oon enää ens viikon töissä ja pidän sitten hiukan lomaa, voisi olla parempi ihan kaiken kannalta.



Mua ärsyttää nyky-yhteiskunnan toiminta ruokaa, terveyttä ja laihuutta kohtaan. Se miten kaikesta tehdään liian monimutkasta ja se miten meiltä vaaditaan täydellisyyttä, vaikka todellisuudessa mitään täydellisyyden muottia ei edes ole. On hankala parantua kun ympärillä on niin paljon dieetti ja urheiluvinkkejä, mä en vaan saa päähäni sitä ettei ne ole mua varten. Ne on ylipainosille ihmisille, sellasille joiden on terveyden kannalta hyvä saada painoa alaspäin. Tai sitten ne on suunnattu normaalipainosille ihmisille jotka haluu edistää terveyttään tai pitää sitä paremmin yllä. Mun pitäis ymmärtää etten voi seurata sellasia ohjeita tällä hetkellä. Tulevaisuudessa kyllä, ja niin aijonkin, mutta tällä hetkellä painoa pitää nimenomaan kasvattaa.


En oo vielä blogin puolelle saanut aikaseksi näpyteltyä sitä mistä mun anoreksia on kasvattanut juurensa. Koitan nyt vihdoin vääntää ajatuksia siitä tännekkin, ehkä vielä tän päivän aikana.Aihe on mulle hyvin vaikee käsiteltävä ja siihen liittyy monia sellasia tekijöitä, joita en voi edes netin puolella paljastaa. Osatekijöitä on kuitenkin varmasti ollut ihan kauheesti, joten kyllä ainakin osasta niistä höpöteltävää löytyy.




perjantai 29. kesäkuuta 2012

Pikanen päivitys

Tänään oli punnitus, paino tippunu viime kerrasta kilolla. Ei siis mitään ilosia uutisia, kirjottelen myöhemmin illalla lisää tai viimeistään huomenna.



Mä en ois uskonu että se paino on menny taas tollain alas, oon kuitenkin syöny mun suunnitelman mukaan. Ehkä kyse on sitten siitä, että töissä tulee kulutettua liikaa. Nää alkaa vaan oleen mun vikoja mahollisuuksia olla avohoidossa, joten sekavin tuntein oon koko päivän ollu.



Aina kun se pienempi lukema ilmestyy vaa'an näytölle syömishäiriöinen puoli tykkää hyvää. Mutta mä haluan siitä eroon, paino on pakko saada nouseen.
                                                             



torstai 28. kesäkuuta 2012

Miksi?

Pahoitteluni pitkästä postaustauosta. Tässä on ollut nyt yhtä sun toista, enkä oo jaksanu blogia päivitellä vaikka kovasti asiaa olisikin ollut.

Asiat ei oo oikein edenny. Kaikki tuntuu junnaavan paikoillaan, perheessä elämä ei suju niin kun pitäs ja reagoin tähän kaikkeen syömishäiriö mielelläni. Tekis mieli olla noudattamatta ateriasuunnitelmaa, luovuttaa ja pistää pillit pussiin. Eilen musta tuntu ettei tää elämä oo enää elämisen arvosta- taistelu on liian tuskasta ja vielä kaikenlisäks turhaa. Nyt ehkä tänään vähän parempi olo.. mutta ei mikään loistava.

Huomenna on punnitus ja nähään onko edistystä tapahtunu, mä toivon koko sydämestäni että ois. Haluisin pois anoreksian runtelemasta elämästäni. Haluisin viettää normaalia 18-vuotiaan elämää.

Tajusin tänään kanssa, että oon tehny työstä mulle liian rankkaa. Pistän itteni siellä äärirajoille päivä toisensa jälkeen, rääkkään itteeni ja poden huonoo omaatuntoa jos levähdän hetkeks. Pakkoliikunnan lopettamisen tilalle on tullu siis tää.. Pakko sinnitellä eroon kun muutenkin lääkäri oli sitä mieltä ettei fyysinen työ oo tällä hetkellä oikee valinta. Voi olla, että pitää jäädä saikulle muutenkin.

En haluis päivästä toiseen jahkailla sitä miks ja miten tähän on tultu. Mun pitäs saada painoo ylös, hoitaa nyt kaikki fyysinen kuntoon ja sen jälkeen oisin varmasti mieleltäni valmiimpi pohtimaan sitä, mitä pitää muuttaa etten oo tässä samassa oravanpyörässä. Mitä pitää muuttaa, että pääsen irti anoreksia mörön kynsistä. Se on vaan niin vaikeeta.

Töissä ollessa pyörittelin ajatuksia päässäni, miksi mä rääkkään itteeni. Ihmistä, joka on mun elämän kannalta tärkein- minä itse. Miksi mä aiheutan läheisille tuskaa kun ne haluis vaan nähdä mun toipuvan. Ja miksi kysyn aina miksi enkä silti pysty korjaan asioita Miksi miksi miksi....


En jaksa sitä että kaiken pitää olla koko ajan mun kontrollissa. En jaksa omaa täydellisyyteen pyrkimistäni. Sitä miten aina samaan kellon aikaan teen sen ja sen, sitä miten jossain on aina pölyhiukkanen väärässä paikassa. Enkä myöskään sitä, etten osaa löysätä naruja ja antaa jokasen minuutin tuoda tullessaan sitä mitä se haluaa. Kaiken ei pidä aina olla ennalta määrättyä tai suunniteltua.

Ois korkee aika antaa mun oman persoonan loistaa. Päästää se ilonen, elämänmyönteinen, hellä ja herkkä tyttö valloilleen. Kaipaan sitä itsekkin ja mä tiedän että kaikki mun ympärillä kaipaa. Mun pitää myöntää ittelleni että asiat menee muuten vaan pahempaan, on aika uskaltautua ja päästää irti anoreksiasta. Pelkäämättä tulevaisuutta tai miettiä "mitä mulla sitten on". Uskaltaa kerrankin mennä kohti tuntematonta. Päästää irti "kontrollista" ja lopettaa liiallinen perfektionismisuus. Tulevaisuudessa odottaa vaikka mitä. Elämä. En saa antaa anoreksia pilata tulevaisuuttani, lääkärihaaveita, kaks lasta-, omakotitalo-, koira- ja farmariauto-unelmiani. Se ois väärin ihan kaikkia kohtaan, eniten kuitenkin mua itseäni.



Jatkan päivittelyä nyt tiheempää tahtia jos saan pidettyä peppuni penkissä. Liikkumattomuus tekee mut ahdistuneeks mutta pakko tästä on jotenkin päästä eroon. Sidon itteni sänkyyn jos ei muu auta.





-feelme

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Juhannus ja takapakkia

Juhannus tuli ja melkein meni jo menojaan. Tää on ollu mulle vaikeeta aikaa. En voinu lähtee kavereitten kaa viettään jussia koska ateriasuunnitelma ja koko anoreksia rajottaa elämää niin paljon. Eilen tilanne meinas räjähtää käsiin. Inhoon että oon tässä tilanteessa missä oon nyt, se tekee elämästä niin paljon erilaista ja syömishäiriö vie mun nuoruudesta liian paljon. Jo senkin takia haluun parantua niin pian kun mahollista.. Valitettavasti tässä saa silti kamppailla vielä pitkään. "Pian" on väärä sana anoreksian mielestä.


Vaikka eilinen tuntukin tosi raskaalta noudatin silti ateriasuunnitelmaani. Tänään aamulla mitattiin paino ja se oli laskenu viime kerrasta. En voi ymmärtää.. kaikkea on noudatettu. Voi olla että suunnitelmaa joutuu siis jatkossa suurentaan jos tällä paino ei vielä nouse. Toisaalta taas kyse saattaa olla siitä, että kulutusta on tullu viime päivinä reippaammin mitä olis ehkä pitäny. Avohoidon ehdoton haittapuoli... mutta en mä sinne osastollekkaan olis kyllä valmis.

Oon pettyny ettei paino oo noussu vaan ollu laskussa. Nään kuitenkin ihan valtavaa vaivaa syömisen eteen ja syön nyt jo paljon. Tää on takapakkia jälleen parantumisen kannalta, enkä enää jaksais sitä yhtään.
Vaa'an pienempi lukema antaa myös mörölle valtaa. Painon lasku tuntuu sen mielestä hyvältä, mun mielestä ei. Haluun parantua, haluun terveen näkösen kehon. Välillä se taistelu päänsisällä tuntuu kuitenkin ylitsepääsemättömältä. Miksei vaan vois luovuttaa?


En vieläkään oo oppinu vaan istumaan paikoillani.
Rauhottuminen on vaikeeta. Pelkkä oleminen ahdistaa.
Mun pakkoliikunta on ollu niin suurta ja sitä on ollu niin paljon että vanhasta on hankala muuttua. Oon edenny kuitenkin valtavan matkan sen suhteen. Oikeestaan pakkoliikunta oireitten katoominen oli liikuntakiellon ansiota. Lääkäri anto mulle periaatteessa luvan olla liikkumatta. Luvan sanoo mörölle vastaan. Se oli helpotus. "Kyllä mä juoksisin sen tunnin ja tekisin ne kakssataa vattalihasta, mutta kun lääkäri sano etten voi". Se oli suuri askel mulle, mutta silti tunnen edelleen valtavaa tarvetta nousta ylös tuolista ja mennä tekeen jotain. Leffaa kattoessa mietin voinko nyt todella vaan istua tässä paikoillani. Heiluttaisit nyt ees jalkaa, seiso mielummin- se kuluttaa enemmän energiaa. Toivoisin pääseväni näistä jutuista eroon mutta se vaatii jälleen sitä aikaa.
Tuntuu että syömishäiriö koittaa ottaa musta enemmän valtaa. Se on varmaan painonlaskun syy. Saa anoreksian jotenkin heräämään henkiin. Pakottaa aivot ajatteleen että pienempi lukema on parempi.

Mä en oo koskaan ollu sitä mieltä että yletön laihuus ois kaunista. Ihailen normaalipainosia, terveen näkösiä ihmisiä. Paistavat luut ei oo nättiä, inhoon sitä itekkin. Mulla kyse on ollu luvuista, siitä mitä vaaka näyttää. Vaikka peilikuva ei miellyttäiskään on ne numerot ollu aina tärkeemmät. Epäilen että just tästä syystä mörkö nostaa päätään aina kun puntari näyttää pienempää. Siks on niin elintärkeetä, että paino pysyis nousujohtosena. Tai että se ei ainakaan laskis.



Mutta se siitä... Toivottavasti teillä on ollu kiva juhannus ja toivottavasti se myös jatkuu sellasena. Ilma suosi ainakin täällä päin, edes yks hyvä asia.



-feelme







tiistai 19. kesäkuuta 2012

Hoitosuunnitelma

Tapasin siis tänään mun akuuttityöryhmän lääkärin. Tarkotuksena oli suunnitella hoidon kulkua ja sitä miten me jatketaan tästä eteenpäin. Saan jatkaa avohoidossa, josta oon ihan super ilonen :) Tosin kriteerit on tiukat ja painon nousua pitää tapahtua tietyssä tahdissa, muuten osasto odottaa. Senpä takia mun on nyt tsempattava kunnolla, mielummin mä nimittäin painoa täällä kotosalla nostelen.

Oon saanu pikkusen suurempia lukemia jo vaakaan ja tunnen ylpeyttä siitä. Mieli on ollu kirkas eikä mörköä oo ihan kauheesti täällä päin nyt näkyny. Toisaalta pelko siitä painon noususta riipii selkäpiitä jossain tuolla taka-alalla. Se nyt on varmasti ihan normaalia, päässä on niin paljon kysymyksiä vaikka tiedän että normaalipainoon on vielä pitkä ja raskas tie kuljettavana.


Lääkäri anto mulle mahdollisuuden myös tohon työn tekoon. Se on mulle henkisesti hyvä juttu, oon edelleen tosi huono oleen yksin. Syömishäiriö ajatukset alkaa aina sillon ottaa valtaa ja ahdistus kasvaa. Pakkoliikunta jutut palaa mieleen ja näin edelleen. Nyt kun mulla on työt niin saan aina päivisin jotain muuta ajateltavaa ja tehtävää. Mun työ on aika fyysistä, joten sillä voi olla negatiivisia vaikutuksia painon nousuun. Sen takia tääkään puoli ei oo mitenkään lukkoon lyöty. Voi olla, että vielä jossain vaiheessa joudun jäämään sairaslomalle. Jos näin käy laitetaan mut luultavasti myös osastolle.


Niitä mittoja tosiaan kyseltiin. Mietin moneen kertaan laitanko semmosia tietoja blogiin, koska tiedän että näitä lukee myös muut sairauden kanssa kamppailevat, enkä halua antaa aihetta/motivaatiota lisää laihduttamiseen. BMI on kuitenkin tällä hetkellä 16 luokkaa, ylöspäin on hiukan tultu :) Ajattelin jatkossakin puhua painoideksin muodossa painostani, se on helpompi mulle itsellenikin.

Aijon väsäillä jossain välissä postauksen siitä, mitkä tekijät ajo mut tähän missä nyt oon. Tai oikeestaan aijon pohtia eri syitä, en nimittäin osaa itekkään tarkkaan vastata kysymykseen miks mä sairastuin. Se on monen eri asian summa. Yhtä selitystä ei oo edes olemassa. Muutamia juttuja kuitenkin, mitkä on varmasti vaikuttaneet. Aiheesta kirjotellessa pidän taas kuitenkin ne kaikista henkilökohtasimmat jutut ittelläni.

Kuvien perään on myös kyselty. En oo vielä tullu minkäänlaiseen päätökseen siitä aijonko omia kasvoja blogissa paljastaa. Se selviää ajan kanssa :) Riippuu nyt kovin siitä miten saan lukijoita ja kiinnostaako ihmisiä lukee mun juttuja.

Huomenna työt jatkuu taas ja päivällä on ravitsemusterapeutin aika. Muokkaillaan mun ateriasuunnitelmaa varmaan kuntoon paremmin ja katotaan muutenkin missä mennään. Suunnitelma rajottaa aika paljon menemisiä ja tulemisia just sen vuoks että aikataulut on tärkeitä, samoin ruoka mitä syö. Mutta tän mukaan on nyt elettävä vielä kauan, joten pakko totutella. Tällä hetkellä yleinen mieliala on kyllä hyvä. Tosin toi kauhee vettä-saavista-ilma on ärsyttävä. Mutta näin muuten..

Kiva että teitä seuraajia on tullu lisää :) Antaa voimaa ja motivaatiota lueskella teidän kommentteja ja tsemppaamisia sekä tietää että ruudun toisella puolella jotkut seuraa mun paranemisprosessia. Kiitos siis kaikille siitä! Toivepostausehdotuksia otetaan vieläkin vastaan, toteuttelen niitä sitten sitä tahtia kun kerkiän muilta höpinöiltäni :)



-feelme




sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Päivän pähkinä

Eilen sain uuden haasteen suoritettua; lisäsin pähkinät mun ateriasuunnitelman mukasesti ruokavalioon. Taistelun kautta mutta ainakin ne tuli syötyä ja on jo itseasiassa tänäänkin ollut kuvioissa mukana.

Ens viikko on hoidon kannalta tärkee viikko, tapaan taas ravitsemusterapeutin ja hoitosuunnitelmaa katotaan omahoitajien ja lääkärin kanssa kuntoon. Tällä hetkellä oon paranemisen suhteen taas tosi toiveikas. Syömishäiriö ajatukset on pysyny tän päivän osalta aika hyvin pois mielestä.

Mulle on annettu viikonloppusin lupa tehdä puolen tunnin pitusia passiivisia/hyvin rauhallisia kävelylenkkejä, niin kun jo kerroinkin. Tänään tunsin itteni normaaliks kun kävelin rankkasateessa koiran kanssa.
Nautin siitä tunteesta-
sain liikkua ilman minkäänlaista pakkoa tai ajatuksia siitä miten pitäis mennä kovempaa, pidempään tai muuten vaan näännyttää ittensä siihen paikkaan. Se tuntu hienolta pitkästä aikaa.


Toivoisin että kaikki olis jo paremmin. Sillain miten aina ennen anoreksiaakin on ollu. Haluaisin olla ite se joka päättää asioista, on raskasta päivästä toiseen koittaa kadottaa päästään sitä väärää ääntä. Totuus on kuitenkin toinen; mulla on edessä vielä tosi pitkä matka.


Oon kiitollinen ja onnellinen siitä kuinka paljon mä saan tukea ympäriltäni. Mulla on perhe ja ihania ystäviä jotka jaksaa kannustaa ja pitää pystyssä aina kun meinaan kaatua. Ja vaikka kaatuisinkin ne nostaa mut aina uudestaan ylös. Ilman äitiä en varmaan kirjottais tässä ja nyt. Äiti on ihminen millanen mä haluaisin myös itse olla. Tunnen syyllisyyttä siitä että puran ahistuneisuutta mulle kaikista arvokkaimille henkilöille. En aina ymmärrä miten ne jaksaa tätä. Taistella päivästä toiseen mörköä vastaan mun mukana. Ja kaikenlisäks vapaaehtosesti. En voi muuta kun kiittää, arvostaa ja toivoa että pystyn vielä joskus antaan kaiken takasin.

Ainiin muuten, otan mielelläni vastaan postausideoita ja kaikkia muitakin toiveita. Onhan tässä muutenkin paljon lukijoille kerrottavaa ja jaettavaa, mutta mielelläni ottasin ehotuksiakin vastaan :) Ite tietenkin päättäen sen miten henkilökohtasista jutuista lähen kirjottamaan, toisaalta oon päättäny avata itteni teille, tälle blogille ja mulle itselleni ihan kokonaan, joten kaikenlaisia ideoita otan mielelläni vastaan.



perjantai 15. kesäkuuta 2012

Pitkän tauon jälkeen..

Tässä on ollu tosi paljon kiireitä nyt viime aikoina. Sairaalakäyntejä, töitä ja tavallista arkea. Blogin päivittelyn päätin alkuvaiheessa parantumistani jättää ihan tarkotuksella, mutta nyt aijoin kirjotella taas useemmin, ainakin muutaman kerran viikossa.

Mulla on ateriasuunnitelma laadittu, vaikeuksien kautta oon sen suht hyvin onnistunu omaksumaan. Uudet ruuat pelotti, on ne vaikeita vieläkin, mutta taistelin itteni syömään niitä.

Tällä hetkellä oon vielä avohoidossa, oikeestaan mulle on annettu siihen mahollisuus pitkän taivuttelun jälkeen. Anoreksian sairaushistoria mulla on sen verran dramaattinen, että lääkärit olis halunnut pistää saman tien osastolle. Painon pitää nousta tietyn verran viikossa että kotona saan olla, vielä siinä ei oo onnistuttu, mutta yritys on kova. Mä haluan parantua mutta silti on rankkaa kamppailla koko ajan sitä "mörköä" vastaan.

Painon nostaminen on aivan älyttömän vaikeeta joka kannalta. Ateriasuunnitelmat on suuria, henkinen puoli ei meinaa pysyä perässä ja fyysisetkin osat pelottaa. Joskus tuntuu että ruokaa mahtuis vaikka kuinka paljon, suunnitelman määriä enemmänkin, toisinaan ei jaksas syödä ollenkaan. Välillä ateriat on helppoja syödä, välillä ne koettelee- aiheuttaa itkua ja ahistusta, kiristää kaikkea. Mielessä pyörii mihin se kaikki tullu paino sitten oikein menee. Tuleeko musta lihava? Voinko luottaa siihen mitä lääkärit ja kaikki muutkin sairaalassa toitottaa? Mitä jos ne huijaa?

Anoreksiasta paraneminen on pitkä prosessi, sen jos jonkun oon tajunnut tässä mun matkan alkuvaiheessa. Tiedän että tää sairaus jättää muhun pysyvät jäljet, en usko että suhtautuminen ruokaan ja syömiseen tulee koskaan olemaan ihan normaali. Mutta tavottelen sitä :)

Tänään on ollu hyvä päivä, ei pakkoliikunta ajatuksia ja syöminenkin sujunu. Päivällinen jänskättää kyllä, siihen sisältyy mulle "pelottavia" ruoka-aineita, mutta vaikeuksien kautta voittoon- niin sitä sanotaan,